Kilimanjaro, mlima mrefu sana.

Saamme nähdä Kilimanjaron, Afrikan korkeimman vuoren, huipun lähes joka päivä majapaikkamme etupihalta. Siitä huolimatta se ei ole vielä menettänyt tehoaan, ja toisinaan - kun pilvet eivät peitä sen rinteitä - sitä voisi katsella pitkiäkin aikoja. Yhdelle meistä pelkkä katselu ei kuitenkaan riittänyt, ja Suvi päätti jo kauan sitten yrittää Kilimanjaron valloitusta. Tässä tarina siitä.

En oikein vieläkään tiedä, mikä päähänpisto oli buukata Tanzania Volunteersin kautta kiipeilyretki Kilimanjarolle. En oo koskaan pitäny itseäni järin extremenä, mutta nyt vain tuli sellanen fiilis, että kun Tansaniaan kerran lähdetään niin pitää se "The roof of Africa" käydä kans tsekkaamassa. Reittivaihtoehtoja oli useita, ja niitä tarkastellessa itselleni mielenkiintoisimmaksi nousi Machame Route. Se ei ole helpoin reitti ja sitä pidetään maisemiltaan vaikuttavimpana. Pituutta reissuille oli valittavissa kuusi tai seitsemän päivää, ja uhmakkaana valkkasin lyhyemmän vaihtoehdon, vaikka pidemmillä reissuilla hyvä sopeutuminen huippua kohti vähenevään happeen oli todennäköisempi.

Ennen Tansaniaan lähtöä sain listan reissuun tarvittavista tarvikkeista. Kaikki eivät kuitenkaan mahtuneet lentoyhtiön vaatimiin matkalaukun painon raameihin, joten päätin vuokrata osan kamoista Moshista. Tämä onnistui helposti. Muutaman päivän sisällä ennen Kilille lähtöä mulle pidettiin briiffaus tulevasta matkasta, mitä oli odotettavissa ja miten toimitaan missäkin tilanteessa. Lähtä edeltävänä iltana matkaan lähtevä opas toi vuokratut kamat TVL-talolle.

Eka päivä, Machame Gate - Machame Camp (3000m)

Minut haettiin talolta aamukasin jälkeen, ja siitä Machame Gatelle, eli koko reissun alkupisteeseen. Portilla checkasin itteni sisään henkilötiedoilla. Tapasin myös mukaan lähtevän tiimin kokonaisuudessaan; opas, keittiöduunarit ja kantajat. Varsinaiset etenemiset suoritetaan oppaan kanssa kahdestaan muun tiimin mennessä edeltä ja valmistellessa leiripaikan. 


Eka pätkä oli kymmenisen kilometriä, ja se kuljettiin sademetsän läpi. Siinä puita, kasveja ja apinoita ihmetellessä tuli taas sellanen olo, että olisi isketty keskelle Avaraa Luontoa. Ilmasto metsässä oli kosteahko ja lämmin, ja pari kertaa ripautti vettäkin. Nousun myötä puut alkoivat myös madaltua. Arviolta kuuden tunnin trekkaamisen jälkeen saavuimme Machame Campille, jossa tehtiin jälleen uusi check-in. Tällainen tehtiin retken jokaisessa leirissä, ilmeisesti turvallisuussyistä. 

Toka päivä, Machame Camp - Shira Camp (3840m)

Tokana päivänä aamiaisen jälkeen matka jatkui kohti seuraavaa leiriä yhä ylemmäs. Päiviin rutinoitui terveystarkastus, joka tehtiin kahdesti päivässä; aamulla ja illalla. Sen tarkoituksena on seurata kiipeilijän vointia ja elimistön toimintaa, kun korkeutta tulee lisää. Tällä voidaan myös määrätä etenemisen tahti. Tarkastuksessa katsotaan mm. pulssi, happisaturaatio ja elimistön toiminta yleisesti, sekä ennakoidaan vuoristotaudin oireita kysymällä päänsäryistä ja voinnista. Aamuisin myös keuhkot kuunneltiin. Meikäläisellä kaikki tarkastukset meni läpi 5/5 -pisteillä! 

Ensimmäinen aamu Kilin rinteillä. Ihan passelit aamukahvimaisemat! 

Toisen päivän trekkaus oli hieman alle 10 kilometriä. Kasvillisuus väheni ja mataloitui kokoajan, ja pilvien raja alkoi rikkoutua. Saapuessamme Shira Campiin, oli pilviä niin paljon, että rinnettä alas katsoessa osannut sanoa, kuinka korkealla olimme. Iltaa kohden pilvipeite alkoi kuitenkin hälventyä, mikä paljasti taivaalta uskomattoman upean näyn.  Kun aurinko laski ja tuli sysipimeää, näin tähtitaivaan, jollaista ei kaupunginläheisyydessä asuvana näe. Näky oli kuin photoshopattu. 

Shira Camp ilta-auringon valossa.

Kolmas päivä, Shira Camp - Barranco Camp (3950m)

Huomenta, Mt. Meru! 

Aamu Shira Campilla alkoi Afrikan toisiksi suurimman vuoren, Merun, ihastelulla aamusumppia juodessa. Kun kamat oli kasattu, alkoi taas kymmenisen kilometrin matka, johon tällä kertaa kuului todella reippaasti jyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Saavutimme pisteen, jossa kasvillisuus kutistui lähes olemattomiin, ja maasto oli kolkkoinen. Matkalla ohitettiin myös Rock Garden, jolle annoin hyvinkin keskeliäästi liikanimen Rock'n'roll Garden :D Se oli siis mesta, jossa loivassa ylämäessä oli vain erikokoisia kiviä. Matkaa taittaessa kävimme 4530 metrin korkeudessa totuttelemassa ohenevaan ilmaan, akklimatisoitumassa. Alastullessa olo oli kömpelö, mutta ei ohuen ilman vuoksi. Edellä kulkeva opas hyppelehti liukkaita kiviä pitkin alas käden taskussa ilman mitään ongelmia, kun ite taas muistutin vaellussauvojen avulla tapahtuvan röntyämiseni vuoksi rampaa norsua. Tasaisemmalla alueella näin myös ensimmäisen verta hyytävän näyn, kun reitin pielessä lojui paarit huonomman tilanteen varalta. 

Kymiläinen turisti tässä morrrjes.

Matkan varrella monien suurempien kivien päälle oli kasattu pienimmistä
kivistä erikokoisia kekoja. Keot ovat kiipeilijöiden tekemiä; uskotaan, että
laittamalla kiven keon päällimmäiseksi ilman että se putoaa, kiipeilijällä on
matkassa hyvää onnea. Kokeilin itse tätä temppua,
ja kivi pysyi kasan päällimmäisenä. 

Neljäs päivä, Barranco Camp - Barafu Camp (4600m)

Neljäs päivä alkoi aamiaisen jälkeen kevyellä aamujumpalla, joka tarkoitti Barranco Wallin ylöskiipeämistä. Seinämä vie pois leirialueelta, ja on arviolta hieman alle kilometrin. Paikoin seinämässä piti todenteolla roikkua ja edetä käsivoimien turvin. Opas yritti monesti tarjota kättään auttaakseen, mutta jääräpäisenä totesin usein takaisin jotakin tyylillä "I can do it". Seinämän kipuamisen jälkeen sainkin toteamuksen "strong lady, like a lion!". Roaaar!

Barranco Wall jää seinämän oikealle puolelle.

Barranco Wall selätetty! 

Seinämän jälkeen paahdettiin hyvää tahtia eteenpäin. Matkanteko kuitenkin hidastui, kun tankkauksen jälkeen alkoi jyrkän ylämäen taittaminen. Erityisen ikävän tästä teki pilvinen ilma, joka peitti näkyvyyden niin ala- kuin yläpuolelta. Mulla ei siis ollut tietoakaan, kuinka korkealla olin ja minne olin menossa. Korkeus saattoi kuitenkin vaikuttaa myös hengitykseen, koska mielestäni hengästyin nopeammin kuin tavallisesti. Nousu tuli kuitenkin päätökseensä ja saavutimme Barafu Campin, joka olisi myös basecamp huiputuksessa. Leiriin saapuessa huippu oli jo todella lähellä, ja pieni hermostuminen alkoi hiipimään ajatuksiin. Tässä sitä nyt oikeasti oltiin.

Sinne se nousee, viimeinen koettelemus.

Huiputus, Uhuru Peak (5895m)

Klo 2330 vuoden 2015 viimeisenä päivänä alkoi valmistelu. Ennen lähtöä jäi muutama tunti aikaa nukkumiselle, mutta hermostuksissani nukuin maksimissaan tunnin. Ennen nousua tankattiin jälleen. Sain myös kokea mitä ikimuistoisemman hetken, kun juuri ennen nousun alkua kello löi kaksitoista ja monien ihmisien kansoittama leiri puhkesi ilakointiin. Kiipeilijöiden otsalamput tekivät muutoin säkkipimeään maisemaan siksakkia kaartavan linjan pitkin ensimmäistä nousua, ja valtaosa retkiseurueiden kantajista jäi leiriin. Olin ihan fiiliksissäni siitä laulusta, ilosta ja metelistä, jota he pitivät. Myös oman leiriseurueeni jäsenet osallistuivat ilakointiin ja vetivät minut mukaan bileisiin. Niistä tunnelmista meno muuttui sitten vakavammaksi, kun nousu alkoi.

Nousu oli raskas, kaunistelematta todella hurja. Happi oli huono ja pimeys ei antanut mitään kuvaa siitä, kuinka korkealle oltiin menossa. Itse keskityin lähinnä hengittämiseen ja otsalampun valokehän seuraamiseen. Matkalla näki joitakin kanssakiipeilijöitä istumassa pää painuksissa tai oksentamassa. Vuoristotauti, se katala kaveri. Lopulta omakin matkantekoni oli hidasta raahautumista vaellussauvojen tukemana, kun kunto oli piipussa ja hengittäminen oli raskasta. Juuri ennen nousun loppua istuimme alas tasaamaan hengitystä. Eteen avautuva näky sai unohtamaan raskaan nousun aiheuttaman olon, kun vuoden ensimmäinen auringonlasku loi voimakkaan oranssia valoa ja maalasi Kilimanjaron rinteet. Toiselle sivulle katsoessa huipun kyljessä olevat jäätikötkin näkyivät selvästi. Tavoite alkoi tosissaan olemaan ihan näppituntuman päässä.

Stella Point on huipun ensimmäinen piste n. 100 metriä Uhurua alempana. Paikkakyltin kupeeseen istuessa olo oli uskomaton, vaikkakin huonohko. Täällä sitä ollaan, ihan lähellä. Hetken tasailun jälkeen alkoi viimeinen huiputus. Matkan Stella Pointila Uhuru Peakille olisin maantasoisissa olosuhteissa kipittänyt viidessä minuutissa, mutta vähäisen hapen aiheuttama kännin tuntuinen olotila sai matkan kestämään puolisen tuntia. Eteneminen tapahtui lähinnä tyylillä askel per hengenveto. Lopulta näin kuitenkin kuuluisan kyltin, jonka olin niin monissa turistikuvissa nähnyt. Mitä fiiliksiä se aiheuttikaan! Olin väsynyt ja hieman sekava, mutta konkreettinen osoitus huiputuksesta oli kuitenkin jotain ihan uskomatonta. Saatoin jopa hieman nyyhkyttää, kun tajusin että se on nyt tehty. Kilimanjaro on valloitettu! 

Turistiposeeraukset irtos vielä hyvin! 

Uhuru Peak saavutettu ja merkattu kotiseudun
alamäkipyöräilijöiden seuran tarralla. 

Iso kiitos upealle tiimilleni, joka piti minut elossa, huolehti ja varmisti, että pääsen huiputtamaan Afrikan korkeimman vuoren. Asante sana, dudes (:

Ennen Kilin huippua peitti reippaampi lumikerros, mutta ilmastonmuutoksen myötä
 n. 80 prosenttia lumipeitteestä on sulanut pois. 

Jauuu! Väsynyt, pöhnäinen mutta onnellinen.

Loppuun voisin antaa muutaman vinkin kaikille, jotka halajavat Kilin reissulle. 

Tankkaa, tankkaa ja TANKKAA. Säännölliset välipalat ja tukevat ateriat pitävät kropan toiminnassa. Juo vettä jatkuvasti. Kalorien kulutus tällasilla retkillä huitelee pilvissä ja tankkaus paitsi antaa rungolle energiaa ja toimintakykyä, myös ehkäisee vuoristotautia. Välipaloissa kannattaa satsata suolaan ja nopeisiin hiilareihin. 

Satsaa varusteisiin. Ekaks: hanki kunnon valleuskengät ja sisäänaja ne kunnolla. Oikeasti KUNNOLLA. Itse hankin omat poponi kesällä, mutta sisäänajo jäi liian lyhyeksi ja nyt muistona on karmaisevat tassut. Tokaks: vaellussauvat: antavat mukavasti tasapainoa kivikoissa, tukevat jyrkissä laskuissa, pitää pystyssä huonossa hapessa ja toimii parhaimmillaan kävelysauvoina kun kulku on muuten vaikeaa. Jos et halua kantaa kaikkea mukana kotoa, hyvä kiipeilyfirma järkkää vuokrausmahdollisuuden. 

Kuuntele opasta. Hyvä opas tekee terveystarkastuksen säännöllisesti, ja sen myötä määrää kulkuvauhdin. Kun opas käskee tankata, tankkaa. Kun opas käskee juoda, juo. Älä etene liian nopeasti, jos opas kieltää. Omapäinen keuliminen voi johtaa huonoon akklimatisaatioon, ja reissu jää lyhyeksi. Itse rallitin kahdelle päivälle suunnitellun laskun yhdessä, omasta ideasta lähtöisin ja oppaan arvioitua onnistumisen mahdollisuuden. Ja onnistuihan se sit lopulta! 

Pole. pole. Eli ota rauhassa, etene hitaasti. Nousuissa liika hätäily voi edesauttaa vuoristotautia ja joissakin nousuissa olla jopa hengenvaarallista. Nousu ei ole kilpailu, etkä sinä oo supermies tai ihmenainen. Opas kertoo kyllä, missä mestoissa rivakka eteneminen on turvallista. Mikäli tunnet mitään oireita, älä hätäänny vaan kerro oppaalle niistä. Joskus se vaatii rohkeutta ja avoimuutta, mutta oppaan tarttee tietää esimerkiksi myös miten pakki toimii. 

Ole avoin. Itse opin retken aikana paljon swahilia (ja englantia), Tansainian historiaa, Kilimanjaron historiaa ja tutustuin uusiin, upeisiin ihmisiin; niin kanssakiipeilijöihin kuin työntekijöihinkin. Juttele, kohtaa, tervehdi ja heittäydy. Saatat saada upeita keskusteluita aikaan täysin vieraan ihmisen kanssa. Olette kuitenkin samassa jamassa siellä vuoren rinteillä. 

Nauti. Oli olo millainen tahansa, nauti maisemista. Jos et jaksa/ehdi ottaa kuvia, katsele ja paina näkymät päähäsi. Kilimanjarolle noustessa näkee niin monenlaisia ympäristöjä, ettei vastaavaa kirjoa pahemmin tule näkemään muutaman päivän sisäisillä reissuilla.