Safarilla beibe! Päivä 2.

Lauantaina heräsimme kuuden tienoilla vastaanottamaan auringonnousua Serengetin matalan kasvuston takaa. Edellisillan leijonavierailu sai meidät etsimään tassunjälkiä leirin alueelta, mutta ilmeisesti silmämme eivät olleet tarpeeksi harjaantuneita jäljestykseen, sillä jälkiä ei näkynyt. Tieto leijonan vierailusta sai kuitenkin meidät edelleen hykertelemään innostuksen ja jännityksen sekaisin tuntein. 

Masawe oli loihtinut meille viiden tähden aamiaisen monine vaihtoehtoineen, Aamiaisen jälkeen pakkasimme rinkkamme autoon ja lähdimme liikkeelle Masawen jäädessä purkamaan leiriä ja valmistamaan lounasta. Auton katto aukaistiin, ja seistessä auton kyydissä ympärille avautuivat upeat näkymät Serengetin savannilta. Emme osanneet lainkaan odottaa mitä eläimiä matkalla kohtaisimme, mutta toiveet Suuren Viisikon näkemisestä olivat korkealla. Ensimmäiset kohtaamamme eläimet olivat kuitenkin Viisikon jättiläisiä pienempiä: uninen sakaali istui tienposkessa tuijottamassa meitä, eikä näyttänyt olevan pätkääkään kiinnostunut uteliaista valkonaamoista. Tien yli ravasi myös villisikakolmikko.

Sakaalin aamunaama. 

Pumballe tuli kiire! 

Olimme aiemmin nähneet vilauksen leijonasta matkalla Serengetiin. Ajaessamme Abu pysäytti auton nopealla ja hallitulla jarrutuksella ja osoitti piennarta: leijonanaaras loikoili hyvin lähellä tietä paistatellen kuumaa päivää. Olimme onnesta soikeina, kun näimme leijonan pään sen katsellessa verkkaisesti ympärilleen. Taustalla kuului kuitenkin omituinen säksätys, jota luulimme jossakin lähellä istuvaksi linnuksi. Abu osoitti leijonan takana olevaa savimuodostelmaa, jonka eräästä onkalosta kurkki pieni pää. Säksätys kuului sieltä. Kyseessä oli mangusti, joka varoitti lajitovereitaan leijonasta ja yritti uhitella suurta petoa pois kotipihaltaan. Meteli (tai vieressä pällistelevät turistit) oli kuitenkin auttanut, sillä hetkeä myöhemmin leijona oli kadonnut partiopaikaltaan, ja mangustit olivat saaneet rauhan.

Ajellessamme pitkin savannia kohtasimme myös suuremman leijonalauman, ja tällöin näimme ensimmäistä kertaa vilauksen myös urosleijonasta. Kuumuudesta läähättäen se makoili heinikon suojissa, mutta näimme silti sen upean harjan. Hieman kauempana siitä heinikossa piileskeli kaksi naarasleijonaa. Jatkoimme matkaa, ja seuraavaksi Abu kertoi vievänsä meidät paikkaan, jossa virtahepoja voisi nähdä hyvin läheltä. Huisia! Saavuimme alueelle, johon oli rakennettu kaide vesialueen vierelle ja sen alittaminen oli ankarasti kielletty. Kaiteen takaa kurkkiessamme näimme kolmisenkymmentä vedessä pärskäyttelevää ja liikehtivää jättiä. Läheltä nähtynä hahmotti hyvin niiden valtavan koon, ja ajatus tuon suuren ruumiin musertavasta voimasta sai meidät pysymään kiltisti kaiteen oikealla puolella. Rannan hietikolla näki myös virtahepojen jalanjälkiä, jotka olivat pituussuunnassa 38 koon kengän mittaiset ja yhtä leveät.

Vähän piti isotella vieruskaverille.

Virtahevot rantautuvat etenkin yöaikaan, ja tuo valtava otus
voi juosta hermostuessaan myös ihmisen kiinni. Tällöin tilanne
on ihmisen kannalta todella huono... 

Hirmusti hippoja!

"Hippolasta" lähdimme jatkamaan matkaa siinä toivossa, että törmäisimme mitä upeimpaan kissapetoon ja yhteen Big Fiven otuksista: leopardiin. Erään hetken se oli jo todella lähellä, kun toinen safariautollinen innokkaita tutkijoita oli saanut tiedon läheisessä puussa köllötelleestä leopardista. Saapuessamme paikalle pedosta ei kuitenkaan näkynyt enää jälkeäkään. Harmistuneina jatkoimme matkaa, ja luulimme ainoan mahdollisuuden leopardiin törmäämisestä olevan menetetty.

Dikdik, savannin pienin antilooppi. Kokoa otuksella on
tavallisen kotikissan verran.

Krokotiili paistattelee auringonvalossa. Sen suu on auki siksi,
että se tasaa ruumiinlämpöään sitä kautta.

Vaikka leopardia ei näkynyt, kohtasimme toisen suuren kissapedon lähietäisyydeltä. Naarasleijona retkotti tien viereisessä puussa tähystellen maisemia ja uteliaita ihmisiä. Omassa seurueessamme oli kaksi Suomessa crazy cat lady -nimikkeellä tunnettua naista, Tuija ja Suvi, jotka innostuivat kisuttelemaan ja lässyttämään hölmistyneenä tuijottavalle pedolle. Mitä lie senkin päässä silloin liikkui. Siirtyessämme leijonapuun alta eteenpäin näimme vihdoin kauempana puussa kauniin täplikkään turkin ja virtaviivaisen ruumiin nauttimassa päiväunista. Sydämet hypähtivät kaikilla kurkkuun. Siinä se nyt oli. Leopardi. Swahilin kielessä tunnettu nimellä Chui.

Kah! Savannilta löytyi Vallilan verhokangas
Leijonalla!

Leijona puussa ei ole ihan jokapäiväinen näky.

Bileiden toivotuin vieras kauneusunilla. Mahdottomaksi luultu
kohtaaminen oli upea ja ikimuistoinen, vaikka peto itsessään ei
juurikaan jaksanut esiintyä onnellisille turisteille. 

Kissapedot jatkoivat esiintymistään kun lähdimme onnellisina ja haltioituneina leopardin luota. Erään safariauton kylkeen oli parkkeerannut leijonapariskunta, joka oli suorittamassa soidinmenojaan leijonanpentujen toivossa. Tässä kohtaa meininki oli todellakin Avaraa luontoa, mutta soidinmenojen lomassa urosleijonan tuijottaessa suoraan meitä kohti iho nousi kananlihalle. Se oli niin lähellä, että hermostuessaan se olisi varmasti voinut nopeilla reflekseillä huitaista auton kattoluukusta tuijottavia ihmisiä päin näköä kohtalokkain seurauksin. Näin ei onneksi kuitenkaan tapahtunut, vaan leijonapariskunta jatkoi touhujaan meistä piittaamatta, ja siirtyivät sitten heinikkoon katseilta piiloon.

Tassu! Siinä on voimaa ja lihaan pureutuvan terävät kynnet,
mutta on se siltiniin suloinen näky, etenkin kissaihmisen mielestä.

Leijonaa ei pidä katsoa silmiin, sillä silloin se voi tuntea olonsa
uhatuksi ja hyökätä. Oli yllättävän vaikea rasti olla katsomatta
noin upean oransseja ja kauniita kissansilmiä. 

Elä katso. :)

Kahdenkymmenen minuutin välein, jopa 42 kertaa
päivässä ja viikon ajan, alle kymmenen sekuntia
kerrallaan. Rankkaa puuhaa.

Väsynyttä sakkia.

Kissavaltaisen näytöksen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Serengetin leiriä syömään ja noutamaan Masawen sekä loput leirintävarusteet. Auton pakkaamisen lomassa kuulimme hassua kujerrusta läheisestä heinikosta, ja parinkymmenen jäsenen mangustilauma hiippaili esiin. Ne olivat äkänneet leirin tyhjenemisen, ja tulivat paikalle mitä luultavammin ruoantähteiden toivossa. Sympaattiset olennot rallittivat hiekkakentällä välillä nousten takajaloilleen tutkimaan ympäristöä. Lähdimme jatkamaan matkaa suuntana Ngorongoron leiri mangustiarmeijan jäädessä tutkimaan taakse jättämäämme leirintäaluetta.

Venla ja Tuija pohtivat matkalla monesti, että ollaanko sitä savannilla
vai suomalaisen elokuisen viljapellon laidalla.

Lähestyessämme Ngorongoroa sieltä täältä savannia putkahteli
esiin upeita kalliomuodostelmia.

Huristelimme hyvää vauhtia jättäen Serengetin silmänkantamattomiin jatkuvan savannin taaksemme. Hiljakseen ympäristö muuttui jälleen tutun vehreäksi Ngorongorolle ominaiseksi miljööksi. Kirjauduimme jälleen uuteen leiriin parin tunnin ajomatkan jälkeen ja kasasimme teltat. Illallisella Abu kertoi puhvelien saattavan tulla yöllä leirin lähelle. Niin, ne olivat niitä vaarallisimpia elukoita mitä alueella oli tarjota. Ne ovat herkkiä ja hieman tyhmiä, joten ne voivat kokea kaiken liikkuvan uhaksi ja hyökätä kimppuun. 1,5 tonnin paino ja valtavat terävät sarvet tekevät tällöin todella pahaa jälkeä. Ihminen oli luettu niiden ainoaksi viholliseksi. Kuulimme myös, että mikäli puhvelit laiduntaisivat lähellä leiriä, alueella ei näkyisi edes leijonia.

Tytöt pystyttivät teltan varmoin ottein.

Vaatimattomat näkymät Ngorongoron leirintäalueelta. Vasemmalla siintää kraaterin
reuna ja kaksi isompaa rakennusta ovat alueen uusi keittiö sekä ruokailutila ja
pienempi rakennus on jo valmistunut wc- ja suihkutila.

Itse leirintäaluetta hallitsi mahtava puu jonka luokse leijonat joskus öisin
kokoontuvat. Teltat olivat jo hävinneet pois kuvasta ja
safarilaiset jatkaneet matkaa kohti uusia seikkailuja.

Okei, ei siinä mitään, kaikki on vielä ihan hyvin... Illallisen jälkeen alkoivat leirin kammottavimmat hetket. Ihastelimme hetken taivaanrannassa välkkyviä salamoita, ja olimme jo kääntymässä yöpuulle, kun Abu veti Tuijan ja Suvin sivummalle taskulampun kanssa ja kehotti katsomaan leirin sivuilla synkkenevään metsikköön. Taskulampun valokeilassa näkyi muutama pari punertavina kiiluvia silmiä, sarvipareja ja valtavia ruumiita.  Puhveleita. Illan pimeys ja valon heijastus sekä takaraivoon hiipinyt kauhu sai ne näyttämään lähes demonisilta. Muutaman minuutin aikana puhveleiden määrä moninkertaistui ja Tuija ja Suvi tekivät kahdestaan kaikkien aikojen pisimmältä tuntuvan 200 metrin matkan vessarakennukseen, kun pimeydessä kammottavat sarvipäät lähestyivät leiriä. Paluumatkalle he saivat kaikeksi onneksi Abun mukaan, joka oli tullut saattamaan Venlan samaan paikkaan. Poimimme matkalla myös pari muuta salamoita ihastellutta turistia mukaan, jotka eivät olleet kuulleet puhveleiden läsnäolosta. Nyt oli hyvä aika siirtyä telttoihin. Leirissä niskavillat nousivat pystyyn, kun näimme puhvelimäärän kasvaneen ja lähestyneen leiriä. Ne olivat saapuneet jo ensimmäisten telttojen luokse. Siinä ne tuijottivat, vielä ääneti. Tunnelma oli hyytävä kuiskiessamme kauhistuneina. 

Yöllä yksi jos toinenkin heräsi sarvipäiden läheisyyteen. Venla ja Suvi nukkuivat samassa teltassa, ja saivat seurata liikehdintää liian läheltä, kun jättiläisen valtavat jalat painautuivat teltan seinämään sen märehtiessä aivan korvamme juuressa. Toisessa teltassa yöpyvä Tuija kuunteli hermostuneena toisen yksilön ruokailua telttakankaan toisella puolella. Vaikka ollessamme teltassa puhvelit eivät olleet lehmiä kummempia otuksia, tieto niiden vaarallisuudesta valvotti matkailijoita enemmän tai vähemmän. Aamuauringon nousun myötä puhvelitkin kuitenkin katosivat, ja yöllinen kauhunäytelmä päättyi. Seikkailu sai uutta potkua, ja adrenaliinivirtaus uuden sysäyksen. Voinemme kaikki myös allekirjoittaa sen, että suhtautumisemme puhveleihin muuttui kertaheitolla :D Aamuöinen ukkosmyrskykin tuntui leppoisalta kesäsateelta.

Loppuun vielä kuva siitä otuksesta, joka sai sydämemme
jättämään pari lyöntiä välistä Ngorongoron leirissä.
Damn you, buffalo!