Kuulumisia Raun päiväkodista

Arki Raun päiväkodissa rullaa mukavasti, ja Venla ja Suvi ovat saaneet lisää jalansijaa arjen pyörittämisessä ja suunnittelussa. Opettajan roolit englannin tunneilla sujuvat jouhevasti, ja pienryhmäjaon seurauksena vedetyt tuokiot ovat olleet monipuolisia. Luonteeltaan tuokiot ovat niin pedagogisia kuin rentoja leikkejäkin.

Ruoaksi oli ugalia. Ruoka jaetaan...

...ennen ruokailua rukoillaan...

...ja sitten nautitaan!

Tässä postauksessa teemme läpileikkauksen siihen, millaisia tuokioita olemme päiväkodissa järjestäneet. Suunnittelutyössä on ensisijaisesti huomioitava yhteisen kielen puute, sekä kulttuuri, jossa kaikkia länsimaissa itsestäänselviä asioita ei edes tunneta.

Our Tanzania. Projektissa lapset pääsivät kertomaan, millainen heidän Tansaniansa on. Teimme valmiiksi karttapohjan, jossa kotikaupunki Moshi oli edustettuna. Suuri karttapohja kiikutettiin päiväkodille, ja karttaan pääsi käsiksi kerrallaan 3-4 lasta. Toisinaan lasten näkemykset ulottuivat rajojen ulkopuolelle, mutta emme antaneet pikkujuttujen häiritä hyväntuulista tuokiota. Sitäpaitsi onhan elämää Tansanian ulkopuolellakin!

Pohja odottamassa pieniä taiteilijoita.

Sitten taiteillaan!

Kädenjäljet. Päiväkodin seinällä oli vanha kuvataidetyö, jossa lapset olivat tehneet puunrunkoon kämmenenkuvista lehdistön. Koska päiväkodissa oli hiljattain tapahtunut muutoksia osan lapsista lähtiessä kouluun ja uusien tullessa tilalle, oli aika päivittää kovia kokenut työ. Järjestimme käsien maalaamisen jälleen pienryhmätoimintana, ja toisessa luokkahuoneessa maalasimme kättenjälkiä 4-5 lapsen kanssa. Kun jäljet olivat kuivuneet, ne leikattiin muotoonsa ja ripustettiin lasten kanssa väritetyn puunrungon oksiin. Lopputulos oli upea!

Makupiiri. Erään perjantain piristyksenä veimme päiväkodille purkkikaupalla vihanneksia ja hedelmiä. Tarkoituksena oli järjestää sokkomakupiiri, jossa lapset maistavat eri makuja ja arvaavat, mikä tuote on kyseessä. Haimme lähikaupasta ananasta, porkkanaa, kurkkua, mangoa ja banaania (hinta jäi alle viiden euron, hedelmät ja vihannekset ovat täällä naurettavan edullisia!). Lapset pitivät makupiiristä, josko vähemmän miellyttävät artikkelit piilotettiin käteen tai sujautettiin huomaamattomasti lattialle. Olimme äimänä siitä, kuinka kiltisti lapset pitivät silmät kiinni puristettuna niin kauan, kunnes lupa avaamiseen annettiin. Bonuksena makupiiristtä oli suomalainen perinneherkku, jota leivoimme edellisiltana talolla. Lapset pääsivät maistamaan ensimmäistä kertaa elämässään iki-ihania kanelipullia, korvapuusteja! Ja kyllä, niistä pitävät lapset niin Suomessa kuin Tansaniassakin. Onneksi leipomuksia oli reippaasti, sillä myös päiväkodin henkilökunta ihastui tuomisiin. 

Pedagogiset kerhot. Koska lapsien ikä- ja taitotaso vaihtelee räikeästi koko katraan sisällä, päätimme aloittaa "kerhotoiminnan", jossa päiväkodin vanhimmat lapset pääsevät ratkaisemaan pedagogisia tehtäviä leikin varjolla. Tarkoituksenamme on "prepata" heitä koulua varten, sillä ei aikaakaan kun taas seuraavat lapset siirtyvät päiväkodilta koulutielle. Eräänä päivänä olemme esimerkiksi koonneet opettavaisia palapelejä, treenanneet nimien kirjoitusasua paremmaksi, opetelleet eläimiä ja hedelmiä englanniksi kuvakorttipelin avulla sekä tutustuneet Suomen kulttuuriin Tatun ja Patun This is Finland -kuvakirjan avulla (on muuten törkeän suloista, kun lapset toistavat sanan Marimekko tai Kantele!). 

Lapsilla on käytössä oma vihko, joihin he voivat piirtää vapaasti.

Ystävänpäiväkemut. Viime viikon teemana meillä oli ystävänpäivä, mitä myös paikalliset viettävät antaen toisilleen lahjoja, kortteja sekä kukkia. Askartelimme lasten kanssa ystävänpäiväkortteja, mitä jokainen sai tehdä valitsemalleen ystävälle. Annoimme lapsille aika vapaat kädet korttien suhteen, joten niistä tuli erittäin hienoja! Viikko huipentui perjantaihin, jolloin oli luvassa ystävänpäiväkemut. Toimme lapsille muffinseja, limua ja suklaata, mitkä menivät nopeasti kaupaksi. Syömisten jälkeen jaoimme kaikille ystävänpäiväkorit ja loppuksi ohjelmassa oli saippuakuplien puhaltelua.

Kuplat herättivät paljon innostusta.

Muovailu & värityskuvat. Halusimme kokeilla koko ryhmän jakamista puoliksi, jolloin lapset saavat kulkea kuitenkin vapaasti haluamaansa paikkaan. Teimme kaksi pistettä eri huoneisiin, toisessa muovailua ja toisessa värityskuvien värittämistä. Kumpikin tekeminen on aika harvinaista herkkua lapsille, joten lapset olivat hyvinkin innoissaan. Muovailuvaha erityisesti oli uusi juttu monelle, mutta nopeasti siitä muovaitui lasten käsissä elefantteja ja autoja.

Äksönpäivä. Äksönpäivänä lapset kiersivät kolmea eri pistettä ryhmissään, mitkä olivat keilaus tyhjien muovipullojen kanssa, pallon heitto koriin sekä hyppynarulla hyppiminen. Keilaus ja pallon heitto onnistuivat pienimmiltäkin hyvin. Totesimme kuitenkin, että ilmasto täällä on aika kuuma liikunnan harrastamiseen päivän aikana... 

Kyllä se pallo koriin menee!

Täyskaatoa harjoittelemassa.

Voimme vain edelleen kiitellä lasten huikean upeaa osallistumista järjestämiimme tuokioihin! Toisinaan uudet jutut hieman jännittävät tai aiheuttavat hämmennystä, mutta tuokioon lähdetään mielenkiinnolla mukaan. Riemua piisaa pienistäkin onnistumisista, ja myös me opimme paljon tansanialaisesta kulttuurista ja varhaiskasvatuksen saloista pienten paikallisten lasten kanssa. Koska olemme jo käyneet lapsille tutuksi, he ilmaisevat kiintymystään ja hyväksymistään avoimesti. Päivän mittaan ei säästy halauksilta, ylävitosilta tai kylkikyljessä istuvilta pieniltä mukuloilta. Tämähän ei meitä haittaa, vaikkakin moinen varmasti vaikeuttaa melko pian koittavaa työrupeaman loppua Raussa. 

Suvi ja Raun lapset keksivät puhelimen etukameran :D

Maasai-kylästä paratiisiin

Meidät otettiin laulaen vastaan

Tammikuun viimeisenä viikonloppuna suuntasimme Moshin kaupunkialueen ulkopuolelle; lauantain ohjelmassa olisi vierailukäynti maasai-kylässä keskellä kuumaa savannia. Ajomatkalla poikkesimme torille, jossa myytiin mitä erilaisempia mausteita, hedelmiä, ruokatarvikkeita ja luontaislääkkeitä. Meillä ei ollut aikaisempaa mielikuvaa torista, mutta silti kaikille tuli yllätyksenä sen suuruus. Torilla kulkiessa oma erilaisuus korostui jälleen kerran, sillä olimme paikan ainoat mzungut. Huolimatta räikeästä eroavaisuudestamme, emme kuitenkaan saaneet osaksemme vihamielistä tai halveksivaa kohtelua. Myyjät toivottivat meidät tervetulleiksi tutustumaan myymiinsä tuotteisiin, toiset paremmalla englannilla, toiset hieman kehnommalla. Vaalea ihonvärimme sai kuitenkin osakseen myös pitkiä katseita, pidempiä kuin mitä Moshissa oli tottunut saamaan.

Juuresta jos jonkinmoista

Lämmössä väsähtänyt turisti etualalla että kehtaa
ottaa kuvan torista. Tässä vain pieni osa.

Paikallista lääkettä nivelkipuihin.
Sisälsi ainakin aloe veraa.

Torivierailun jälkeen auton keula kääntyi pois päätieltä. Ajoimme erittäin huonokuntoista tietä pienten maalaiskylien läpi yhä kauemmas suurelta tieltä. Toisinaan pelkäsimme auton iskareiden ja pohjan puolesta, sillä allamme ei tällä kertaa ollut safarilla hyvin toiminut Lantikka, vaan tavanomainen familywagon. Abu oli kuitenkin kokenut kuski, ja pääsimme määränpäähän auto ehjänä.

Lämmintä piisasi! 

Määränpäämme, maasaikylä, levittyi eteemme harvana savimajakokonaisuutena. Erikokoisia majoja oli ripoteltu melko suurelle alueelle sinne tänne, ja alueella kuljeskeli vuohia ja koiria. Kylään meidät saattoi vain paikallista swahilin murretta puhuva oppaamme, kylässä asuva Richard. Jännitys ja hykertely valtasi matkaseurueemme, kun pitkänhuiskea, hyväryhtinen ja solakka maasai-shukaan  pukeutunut mies opasti seurueemme keskelle kylää.

Richard

Kylästä saimme kourallisen lapsia mukaamme, jotka tarttuivat innostuneina käsiimme. Ennen kylän arkeen tutustumista Richard esitteli meille kylän ympäristössä kasvavia puu- ja kasvilajikkeita, joiden eri osista maasait valmistavat luonnonmukaisia lääkkeitä esimerkiksi naisen synnytyskipujen lieventämiseen ja synnytyksestä toipumiseen, sekä luiden ja rustorakenteen voimistamiseen, Luontoa kunnioittavat maasait eivät kuitenkaan käytä puita loppuun, vaan ottavat yhdestä puusta vain sen verran lääkemateriaalia, että puu pystyy vielä toipumaan. Kierroksen päätteeksi hiivimme vielä yhteen maasaiden rakentamista majoista, Majojen pääasialliset rakennusvälineet ovat savi ja lehmänlanta, joten seurueemme jäsenet välttelivät seiniin koskemista minkä ehtivät. Se oli melko vaikeaa majassa, jossa oviaukot olivat kapeita ja matalia, ja huoneet pieniä.

Kämppä.

Kunnostusta odottavan majan makuuhuone.

Keittiö.

Palasimme kylän keskelle, jossa maasai-naiset ottivat meidät vastaan ja ohjasivat erääseen majaan. Seuraavaksi luvassa oli perinteisiin maasai-asuihin sonnustautuminen. Abu oli aiemmin kertonut meille, että jos osallistutte maasai-kylän arkeen, teidän on myös näytettävä maasailta. Asut olivat upeita, joskin tummiin ja vähäisiin sävyihin vaatetuksessa tottuneet Suvi ja Tuija tunsivat olonsa lähinnä käveleviksi sateenkaariksi.

Tässä sitä ollaan; turret maasaina

Puvustamisen jälkeen hieman hämmentyneet turistit ohjattiin kylän naisten ja miesten vanavedessä hiekka-alueelle, jossa paikalliset puhkesivat yhtäkkiä näyttävään lauluun ja tanssiin. Olimme jo osanneet odottaa ilakointitanssiin osallistumista, mutta silti se yllätti. Eipä sitä Suomessa ollut koskaan ajatellut, että jonain päivänä olisi maasaikylässä keskellä kuumaa savannia tanssimassa paikallisen alkuperäisheimon kanssa. Tanssi oli simppeliä, joten jopa kankeahkot pohjolalaiset onnistuivat osallistumaan sen rytmiin (josko emme edelleenkään tiedä, nauroivatko maasait juuri meille, vai yleisesti itse tilanteelle, veikkaan ensimmäistä). Olimme myös erinäisistä luontodokkareista nähneet maasaisotureiden tanssiin kuuluvat korkeat hypyt, mutta kun sitä todisti livenä, jäivät omat kuntosalilla yritetyt boksihypyt julmasti toiseksi. Kaverit olivat kuin Matrixista.

Siinä hän leijailee.

Jos tanssimuuvit ei turreilta onnistuneet, niin ainakin maasai-
naiset saivat hupia koko loppuvuodeksi.

Juu'u! Lentää ne!

Ruokailun jälkeen siirryimme lounastamaan erään puun alle. TVL-talon dadat olivat laittaneet mukaamme lunchboxit, joiden tuhoamiseen osallistui myös kylän koira. Emme kuitenkaan arvanneet, ettei tämä jäisi ainoaksi ruokailuksi tässä kylässä. Lounaan jälkeen alkoi osalle seurueen jäsenistä jo ennakkoon kauhua aiheuttanut näytelmä. Maasait teurastaisivat edessämme vuohen. Suvi ei katsonut toimitusta lainkaan, vaan kääntyi selin teurastajiin ja peitti korvansa käsillä. Muutkaan seurueen jäsenet eivät pystyneet koko touhua katsomaan, vaan yksi jos toinenkin kääntyi ajoittain pois. Toimitus oli kuitenkin nopea, eikä eläin kärsinyt; luonnon ja eläimien kunnioitus näkyy myös maasaiden lihansyönnissä, sillä vuohet kulkevat vapaana, niitä ruokitaan hyvin ja niistä huolehditaan ja maasait teurastavat 1-2 vuohea kuukaudessa. Teurastetusta eläimestä hyödynnetään mahdollisimman paljon. Eläin tapettiin viiltämällä kaulavaltimo auki, jolloin myös ensimmäiset veriröpyt otetaan talteen; tämän kulinaarisen drinkin joku maasaimies kulauttaa siten kurkkuunsa. Teurastuksessa ja sitä seuranneessa nylkemisessä ja lihan erottelussa ei ole mukana naisia, sillä tiettyyn ikään asti maasainaiset eivät saa nähdä raakaa vuohenlihaa.

Lihan kypsymistä odotellessa katseltiin videoita.

Valmistelut käynnissä

Grillibileet menosa. 

Skarifikaatiot ja venytetyt korvanlehdet ovat maasaille ominaisia
kehonmuokkauksia. Niillä ei tosin ole sen syvempää symbolista
tarinaa taustallaan, vaan ovat lähinnä koristelua. Maasait
poistattavat myös etuhampaan, mutta sen taustalla on
hengenpelastava syy; jos henkilöltä lähtee taju pitkien vaellusten
aikana, hampaiden raosta toveri voi kaataa vettä pökertyneen
tahon suuhun, ja näin pitää hänet elossa. 

Maasaimiehet jäivät valmistelemaan BBQ-bileitään, kun me suuntasimme kylän ulkolaidalle. Saimme kunnian tavata kylän vanhimman naisen, joka piti kylän lääkintävastaanottoa ja auttoi naisia synnytyksessä. Jälleen kerran turret kuuntelivat silmät ymmyrkäisinä, kun Abu tulkkasi meille synnytysten tapahtuvan edelleen maasaiden omissa savimajoissa, ja että napanuora leikataan partaterällä. Palatessamme naisen luonta takaisin nuotiolle, olivat vuohenlihat jo kypsyneet nuotiolla tikunnenässä. Richard nappasi nuotiolta yhden tikun, johon oli tuikattu pala koipea ja maksa. Tottuneilla otteilla hän alkoi pilkkomaan tarjoiluja, ja ojenteli meille paloja yksi kerrallaan. Toisten kohdalla kierros jäi yhteen pieneen palaan, toiset pitivät makuelämyksestä. Mutta jokainen voi kuitenkin allekirjoittaa sen, että tällaisissa grillibileissä ei ole koskaan ollut, ja tuskin enää tulee koskaan olemaankaan.

Kätilönä toimiva 70-vuotias rouva.
Ammattitaito siirtyy aina yhdelle tyttäristä.

Mitäköhän se Venla kuiskailee Maasain korvaan?

Seuraavaksi tapasimme kylän vanhimman, sympaattisen oloisen vanhan miehen, joka kätteli kaikkia tervehtien paikallisella murteella. Istuimme rinkiin, ja Abu tulkkasi meille miehen kertomuksen elämänkiertokulusta maasaiden keskuudessa. Tarina oli mielenkiintoinen ja vei meidät mukanaan. Opimme mm., että maasailla voi olla useampia vaimoja ja parhaimmillaan kymmeniä lapsia, ja että kaikki vaimot ovat kuitenkin tasa-arvoisia, eikä kukaan ole etulyöntiasemassa. Molemmat tapaamamme miehet olivat kuitenkin toistaiseksi naimisissa vain yhden naisen kanssa. Maasaiyhteisössä rakkauteen pohjautuvat liitot ovat harvemmassa, vaan usein vanhemmat sopivat parien muodostamisesta tekemällä vaihtokauppaa esimerkiksi karjasta. Myös poikien ympärileikkaus on edelleen vahva traditio maasaiheimossa, ja 15-vuotiaana pojat astuvat rituaalin myötä poikuudesta miehuuteen. Leikkauksen jälkeen miehenalut poistuvat kylästä n. kolmeksi kuukaudeksi kasvot erinäisin symbolein maalattuna, ja palaavat sitten valmiina sotureiksi, jonka jälkeen he ovat valmiita avioliittoon. Sotureiden tehtävänä on edelleen pitää huolta kylästä ja häätää kylää uhkaavat villieläimet pois. Kuolemaan maasaiyhteisössä suhtaudutaan luonnollisena asiana, ja usein vainajat viedään luontoon eläimien syötäväksi. Ashes to ashes, dust to dust.

Huomatkaa huikean hienot venytykset korvalehdissä! (y)

Kylän vanhimman kertomuksen ja kysymystemme jälkeen poistuimme kylästä mukanamme aitoja ja alkuperäisiä maasaikoruja. Harmiksemme sateenkaaren väriessä koreilleet asut piti jättää kylään, sillä turistit eivät saa viedä niitä yhteisön ulkopuolelle, emmehän me ole maasaita vaikkakin yksi kosinta seurueellemme päivän aikana tulikin.

Jatkoimme edelleen karmeakuntoista tietä pitkin savannia. Tarkoitus oli saapua kuumille lähteille (Hot Springs), mutta luulimme matkan olevan pitkä, sillä emme nähneet ympärillämme kuin pöllyävää hiekkaa ja puunkarahkoja. Olimme kuitenkin väärässä. Edessämme avautui hieman tiheämpi puistikko, ja poistuessamme autosta eteemme avautui mitä uskomattomin näky. Keidas. Paratiisi. Turkoosi vesi välkehti vihreiden lehtien alla ja ilma oli viileää. Lammen pohja näkyi selvästi ja puut kurottautuivat veden ylle muodostaen rakennettua paratiisiallasta muistuttavan kokonaisuuden. Kaiken lisäksi erään katoksen alla patojen ääressä hääräsi Masawe, hurmaava ja pienikokoinen kokkimme safarimatkalta, joka oli loihtinut meille viiden tähden arvoisia aterioita. Siellä hän nyt valmisteli meille illallista. Lyhyen äimistelyn jälkeen kiirehdimme jo valmiiksi rakennettuihin telttoihin vaihtamaan uima-asuja ja bikineitä, ja loikimme uimaan. Vesi oli viileää, muttei kylmää, ja teki hyvää maasaikylässä korventuneelle iholle. Polskimisen jälkeen siirryimme puun alle tuotuun picnic-pöytään, ja lopulta saimmekin eteemme jälleen kerran runsaan ja maistuvan illallisen.

Morjesta pöytään, paratiisi! Lammessa asusteli pieniä näykkijäkaloja, jotka
ruokailivat meikäläisten jalkapohjien kuolleella ihosolukolla.

Iltaa myöten seuraamme liittyi myös Tanzania Volunteersin johtohahmo, Louis. Istuimme rennosti pimeydessä musiikin soidessa ja pienten valojen valaistessa ympäristöä kainosti. Seurueessa nautittiin virkistäviä juomia ja höpöteltiin niitä näitä. Osalla illanvietto jatkui pitkälle aamuyöhön, toiset siirtyivät väsyneinä nukkumaan "jo" kahdelta.

Aamu hot springseillä alkoi jälleen viilentävällä uimareissulla tai valtavan puun alla riippumatossa loikoillen. Oli hienoa huomata, että leirielämä Afrikassa villin luonnon keskellä tuntui jo niin luonnolliselta ja kodikkaalta. Miten ilman tällaista malttaa enää ollakkaan, kun Suomessa moiseen luontoon leijonineen, puhveleineen, lähteineen ja lämpimine öineen ei enää ole mahdollisuutta?

Ei lainkaan huono paikka chillailla sunnuntaiaamuna!

Alle neljäkymmentä yötä päiväntasaajalla jäljellä.

Safarilla beibe! Päivä 3.

Ngorongoron leiri sunnuntai-aamuna. Puhvelit olivat poissa ja rauha palannut.

Sunnuntaiaamuna olotila ei kaikilla ollut enää kovin virkeä. Puhvelit laiduntivat vielä aamuyöstä, Ngorongoron yllä mellasti kohtalainen ukkosmyrsky ja kokit kuuntelivat musiikkia aamupalaa loihtiessaan telttojen vieressä. Aamupalan jälkeen lähdettiin kuitenkin odottavaisin mielin kohti Ngorogoron kraatteria toiveissa täyden viisikon "metsästäminen" kameralle. Ngorongoron luonnonsuojelualue löytyy myös UNESCON maailmanperintöluettelon kohteista. Kraatteri on halkaisijaltaan suurimmillaan 22,5km ja tasainen pohja on 610 metrin syvyydellä. Aluksi alue on ollut osa Serengetiä, mutta suojelualue eristettiin Serengetistä maasaita varten, koska toisin kuin Serengetin kansallispuistossa, suojelualueella asutus ja pienimuotoinen kotitarveviljely on sallittua mikä osaltaan mahdollistaa maasai-kulttuurin säilymisen.

Ngorongoron kraatteri koko komeudessaan.

Laskeutuminen kraateriin tuntui siltä kuin olisi saapunut taivaaseen. Varovasti naureskelimmekin että näiköhän puhvelilauma meidät yön aikana talloikin. Näkymä oli aivan uskomattoman hieno! Varovaisin odotuksin lähdettiin ajelemaan kraatterin pohjaa ja opas kertoi meille, että sateella tai sen jälkeen elefantteja ja sarvikuonoja on vaikeampi nähdä. Mitä vielä! Kauaa ei ehditty ajelemaan kun taivaanrannassa näkyi isoja harmaita möhkäleitä, jotka melkein paljaalla silmällä erotti yhdeksi elefantiksi ja peräti neljäksi sarvikuonoksi! Iso viisikko oli kasassa! Sarvikuonojen lähelle ei oikein pääse, sillä ne lähtevät välittömästi karkuun, joten tyydyimme ihailemaan niitä kauempaa kameran linssin ja kiikareiden lävitse.

Siellä ne kaukana möllöttää: kaksi black rhinoa.
Erona black ja white rhinolla on vain ylähuulen malli, joka
toisella on kapea ja toisella leveä (wide). Wide rhino -nimestä
syntyi virheellisen ymmärryksen kautta nimi white rhino, 

Vanhaa ukkoa alkoi ajoittain ujostuttamaan kameran edessäolo.

Oppaan arvion mukaan tämä tyyppi oli n. 70-vuotias. Keski-ikä
elefanteille on 100 vuotta,

Pienen autolenkin jälkeen oppaamme huomasi että näkemämme elefantti oli lähtenyt kävelemään kohti ajamaamme tietä. Ensimmäisten joukossa ehdimme hyviin asemiin ja niimpä saimme rauhassa katsella kun vanhempi elefanttiherra, noin 70-vuotias käveli rauhallisesti suoraan kohti meitä. Siinä aika pysähtyi norsuvanhuksen lähestyessä ja sitä ihastellessa. Norsuherran poistuessa oli aika jatkaa matkaa eteenpäin. Pääsimme myös todistamaan nuoren, nälkäisen naarasleijonan väijyntää. Kokematon nuori leijona antoi oppaamme mukaan liian helposti periksi, eikä näin ollen saanut saalista vaan komea sarvipää juoksi kaikessa rauhassa karkuteille. Nuoret leijonat jolkottelivat sen jälkeen hetken autojen keskuudessa ja opas kertoi meille, että jos kyseiset leijonat eivät onnistu saamaan saalista seuraavan parin viikon aikana ne ovat liian heikkoja metsästämään ja  kuolevat pois.

Leijona...

...ja epäonnistunut lounasyritys. 

Ja pettyneenä kotiin.

Gnut olivat tarkkana, vaikka itse petoja ruokailu
ei kiinnostanut pätkääkään.

Viimeiset eläimet, jotka kraaterilla näimme, oli Pumba-äiti
porstaineen,

Palasimme kraaterin jälkeen vielä Ngorongoron leiriin, mistä saimme mahtavan kokkimme valmistamat eväät matkaamme. Matka kohti Moshia alkoi väsyneinä, mutta onnellisina. Safari oli  kaikille meistä yksi elämän parhaimmista kokemuksista. Safari, ninakupenda!

Värit loivat maisemassa harmonisen kokonaisuuden ja olivat hyvin tasapainossa keskenään.

Loputtomalta tuntuva tie kraaterissa.

Siellä myö oltiin!

Safarilla beibe! Päivä 2.

Lauantaina heräsimme kuuden tienoilla vastaanottamaan auringonnousua Serengetin matalan kasvuston takaa. Edellisillan leijonavierailu sai meidät etsimään tassunjälkiä leirin alueelta, mutta ilmeisesti silmämme eivät olleet tarpeeksi harjaantuneita jäljestykseen, sillä jälkiä ei näkynyt. Tieto leijonan vierailusta sai kuitenkin meidät edelleen hykertelemään innostuksen ja jännityksen sekaisin tuntein. 

Masawe oli loihtinut meille viiden tähden aamiaisen monine vaihtoehtoineen, Aamiaisen jälkeen pakkasimme rinkkamme autoon ja lähdimme liikkeelle Masawen jäädessä purkamaan leiriä ja valmistamaan lounasta. Auton katto aukaistiin, ja seistessä auton kyydissä ympärille avautuivat upeat näkymät Serengetin savannilta. Emme osanneet lainkaan odottaa mitä eläimiä matkalla kohtaisimme, mutta toiveet Suuren Viisikon näkemisestä olivat korkealla. Ensimmäiset kohtaamamme eläimet olivat kuitenkin Viisikon jättiläisiä pienempiä: uninen sakaali istui tienposkessa tuijottamassa meitä, eikä näyttänyt olevan pätkääkään kiinnostunut uteliaista valkonaamoista. Tien yli ravasi myös villisikakolmikko.

Sakaalin aamunaama. 

Pumballe tuli kiire! 

Olimme aiemmin nähneet vilauksen leijonasta matkalla Serengetiin. Ajaessamme Abu pysäytti auton nopealla ja hallitulla jarrutuksella ja osoitti piennarta: leijonanaaras loikoili hyvin lähellä tietä paistatellen kuumaa päivää. Olimme onnesta soikeina, kun näimme leijonan pään sen katsellessa verkkaisesti ympärilleen. Taustalla kuului kuitenkin omituinen säksätys, jota luulimme jossakin lähellä istuvaksi linnuksi. Abu osoitti leijonan takana olevaa savimuodostelmaa, jonka eräästä onkalosta kurkki pieni pää. Säksätys kuului sieltä. Kyseessä oli mangusti, joka varoitti lajitovereitaan leijonasta ja yritti uhitella suurta petoa pois kotipihaltaan. Meteli (tai vieressä pällistelevät turistit) oli kuitenkin auttanut, sillä hetkeä myöhemmin leijona oli kadonnut partiopaikaltaan, ja mangustit olivat saaneet rauhan.

Ajellessamme pitkin savannia kohtasimme myös suuremman leijonalauman, ja tällöin näimme ensimmäistä kertaa vilauksen myös urosleijonasta. Kuumuudesta läähättäen se makoili heinikon suojissa, mutta näimme silti sen upean harjan. Hieman kauempana siitä heinikossa piileskeli kaksi naarasleijonaa. Jatkoimme matkaa, ja seuraavaksi Abu kertoi vievänsä meidät paikkaan, jossa virtahepoja voisi nähdä hyvin läheltä. Huisia! Saavuimme alueelle, johon oli rakennettu kaide vesialueen vierelle ja sen alittaminen oli ankarasti kielletty. Kaiteen takaa kurkkiessamme näimme kolmisenkymmentä vedessä pärskäyttelevää ja liikehtivää jättiä. Läheltä nähtynä hahmotti hyvin niiden valtavan koon, ja ajatus tuon suuren ruumiin musertavasta voimasta sai meidät pysymään kiltisti kaiteen oikealla puolella. Rannan hietikolla näki myös virtahepojen jalanjälkiä, jotka olivat pituussuunnassa 38 koon kengän mittaiset ja yhtä leveät.

Vähän piti isotella vieruskaverille.

Virtahevot rantautuvat etenkin yöaikaan, ja tuo valtava otus
voi juosta hermostuessaan myös ihmisen kiinni. Tällöin tilanne
on ihmisen kannalta todella huono... 

Hirmusti hippoja!

"Hippolasta" lähdimme jatkamaan matkaa siinä toivossa, että törmäisimme mitä upeimpaan kissapetoon ja yhteen Big Fiven otuksista: leopardiin. Erään hetken se oli jo todella lähellä, kun toinen safariautollinen innokkaita tutkijoita oli saanut tiedon läheisessä puussa köllötelleestä leopardista. Saapuessamme paikalle pedosta ei kuitenkaan näkynyt enää jälkeäkään. Harmistuneina jatkoimme matkaa, ja luulimme ainoan mahdollisuuden leopardiin törmäämisestä olevan menetetty.

Dikdik, savannin pienin antilooppi. Kokoa otuksella on
tavallisen kotikissan verran.

Krokotiili paistattelee auringonvalossa. Sen suu on auki siksi,
että se tasaa ruumiinlämpöään sitä kautta.

Vaikka leopardia ei näkynyt, kohtasimme toisen suuren kissapedon lähietäisyydeltä. Naarasleijona retkotti tien viereisessä puussa tähystellen maisemia ja uteliaita ihmisiä. Omassa seurueessamme oli kaksi Suomessa crazy cat lady -nimikkeellä tunnettua naista, Tuija ja Suvi, jotka innostuivat kisuttelemaan ja lässyttämään hölmistyneenä tuijottavalle pedolle. Mitä lie senkin päässä silloin liikkui. Siirtyessämme leijonapuun alta eteenpäin näimme vihdoin kauempana puussa kauniin täplikkään turkin ja virtaviivaisen ruumiin nauttimassa päiväunista. Sydämet hypähtivät kaikilla kurkkuun. Siinä se nyt oli. Leopardi. Swahilin kielessä tunnettu nimellä Chui.

Kah! Savannilta löytyi Vallilan verhokangas
Leijonalla!

Leijona puussa ei ole ihan jokapäiväinen näky.

Bileiden toivotuin vieras kauneusunilla. Mahdottomaksi luultu
kohtaaminen oli upea ja ikimuistoinen, vaikka peto itsessään ei
juurikaan jaksanut esiintyä onnellisille turisteille. 

Kissapedot jatkoivat esiintymistään kun lähdimme onnellisina ja haltioituneina leopardin luota. Erään safariauton kylkeen oli parkkeerannut leijonapariskunta, joka oli suorittamassa soidinmenojaan leijonanpentujen toivossa. Tässä kohtaa meininki oli todellakin Avaraa luontoa, mutta soidinmenojen lomassa urosleijonan tuijottaessa suoraan meitä kohti iho nousi kananlihalle. Se oli niin lähellä, että hermostuessaan se olisi varmasti voinut nopeilla reflekseillä huitaista auton kattoluukusta tuijottavia ihmisiä päin näköä kohtalokkain seurauksin. Näin ei onneksi kuitenkaan tapahtunut, vaan leijonapariskunta jatkoi touhujaan meistä piittaamatta, ja siirtyivät sitten heinikkoon katseilta piiloon.

Tassu! Siinä on voimaa ja lihaan pureutuvan terävät kynnet,
mutta on se siltiniin suloinen näky, etenkin kissaihmisen mielestä.

Leijonaa ei pidä katsoa silmiin, sillä silloin se voi tuntea olonsa
uhatuksi ja hyökätä. Oli yllättävän vaikea rasti olla katsomatta
noin upean oransseja ja kauniita kissansilmiä. 

Elä katso. :)

Kahdenkymmenen minuutin välein, jopa 42 kertaa
päivässä ja viikon ajan, alle kymmenen sekuntia
kerrallaan. Rankkaa puuhaa.

Väsynyttä sakkia.

Kissavaltaisen näytöksen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Serengetin leiriä syömään ja noutamaan Masawen sekä loput leirintävarusteet. Auton pakkaamisen lomassa kuulimme hassua kujerrusta läheisestä heinikosta, ja parinkymmenen jäsenen mangustilauma hiippaili esiin. Ne olivat äkänneet leirin tyhjenemisen, ja tulivat paikalle mitä luultavammin ruoantähteiden toivossa. Sympaattiset olennot rallittivat hiekkakentällä välillä nousten takajaloilleen tutkimaan ympäristöä. Lähdimme jatkamaan matkaa suuntana Ngorongoron leiri mangustiarmeijan jäädessä tutkimaan taakse jättämäämme leirintäaluetta.

Venla ja Tuija pohtivat matkalla monesti, että ollaanko sitä savannilla
vai suomalaisen elokuisen viljapellon laidalla.

Lähestyessämme Ngorongoroa sieltä täältä savannia putkahteli
esiin upeita kalliomuodostelmia.

Huristelimme hyvää vauhtia jättäen Serengetin silmänkantamattomiin jatkuvan savannin taaksemme. Hiljakseen ympäristö muuttui jälleen tutun vehreäksi Ngorongorolle ominaiseksi miljööksi. Kirjauduimme jälleen uuteen leiriin parin tunnin ajomatkan jälkeen ja kasasimme teltat. Illallisella Abu kertoi puhvelien saattavan tulla yöllä leirin lähelle. Niin, ne olivat niitä vaarallisimpia elukoita mitä alueella oli tarjota. Ne ovat herkkiä ja hieman tyhmiä, joten ne voivat kokea kaiken liikkuvan uhaksi ja hyökätä kimppuun. 1,5 tonnin paino ja valtavat terävät sarvet tekevät tällöin todella pahaa jälkeä. Ihminen oli luettu niiden ainoaksi viholliseksi. Kuulimme myös, että mikäli puhvelit laiduntaisivat lähellä leiriä, alueella ei näkyisi edes leijonia.

Tytöt pystyttivät teltan varmoin ottein.

Vaatimattomat näkymät Ngorongoron leirintäalueelta. Vasemmalla siintää kraaterin
reuna ja kaksi isompaa rakennusta ovat alueen uusi keittiö sekä ruokailutila ja
pienempi rakennus on jo valmistunut wc- ja suihkutila.

Itse leirintäaluetta hallitsi mahtava puu jonka luokse leijonat joskus öisin
kokoontuvat. Teltat olivat jo hävinneet pois kuvasta ja
safarilaiset jatkaneet matkaa kohti uusia seikkailuja.

Okei, ei siinä mitään, kaikki on vielä ihan hyvin... Illallisen jälkeen alkoivat leirin kammottavimmat hetket. Ihastelimme hetken taivaanrannassa välkkyviä salamoita, ja olimme jo kääntymässä yöpuulle, kun Abu veti Tuijan ja Suvin sivummalle taskulampun kanssa ja kehotti katsomaan leirin sivuilla synkkenevään metsikköön. Taskulampun valokeilassa näkyi muutama pari punertavina kiiluvia silmiä, sarvipareja ja valtavia ruumiita.  Puhveleita. Illan pimeys ja valon heijastus sekä takaraivoon hiipinyt kauhu sai ne näyttämään lähes demonisilta. Muutaman minuutin aikana puhveleiden määrä moninkertaistui ja Tuija ja Suvi tekivät kahdestaan kaikkien aikojen pisimmältä tuntuvan 200 metrin matkan vessarakennukseen, kun pimeydessä kammottavat sarvipäät lähestyivät leiriä. Paluumatkalle he saivat kaikeksi onneksi Abun mukaan, joka oli tullut saattamaan Venlan samaan paikkaan. Poimimme matkalla myös pari muuta salamoita ihastellutta turistia mukaan, jotka eivät olleet kuulleet puhveleiden läsnäolosta. Nyt oli hyvä aika siirtyä telttoihin. Leirissä niskavillat nousivat pystyyn, kun näimme puhvelimäärän kasvaneen ja lähestyneen leiriä. Ne olivat saapuneet jo ensimmäisten telttojen luokse. Siinä ne tuijottivat, vielä ääneti. Tunnelma oli hyytävä kuiskiessamme kauhistuneina. 

Yöllä yksi jos toinenkin heräsi sarvipäiden läheisyyteen. Venla ja Suvi nukkuivat samassa teltassa, ja saivat seurata liikehdintää liian läheltä, kun jättiläisen valtavat jalat painautuivat teltan seinämään sen märehtiessä aivan korvamme juuressa. Toisessa teltassa yöpyvä Tuija kuunteli hermostuneena toisen yksilön ruokailua telttakankaan toisella puolella. Vaikka ollessamme teltassa puhvelit eivät olleet lehmiä kummempia otuksia, tieto niiden vaarallisuudesta valvotti matkailijoita enemmän tai vähemmän. Aamuauringon nousun myötä puhvelitkin kuitenkin katosivat, ja yöllinen kauhunäytelmä päättyi. Seikkailu sai uutta potkua, ja adrenaliinivirtaus uuden sysäyksen. Voinemme kaikki myös allekirjoittaa sen, että suhtautumisemme puhveleihin muuttui kertaheitolla :D Aamuöinen ukkosmyrskykin tuntui leppoisalta kesäsateelta.

Loppuun vielä kuva siitä otuksesta, joka sai sydämemme
jättämään pari lyöntiä välistä Ngorongoron leirissä.
Damn you, buffalo!