Safarilla beibe! Päivä 3.

Ngorongoron leiri sunnuntai-aamuna. Puhvelit olivat poissa ja rauha palannut.

Sunnuntaiaamuna olotila ei kaikilla ollut enää kovin virkeä. Puhvelit laiduntivat vielä aamuyöstä, Ngorongoron yllä mellasti kohtalainen ukkosmyrsky ja kokit kuuntelivat musiikkia aamupalaa loihtiessaan telttojen vieressä. Aamupalan jälkeen lähdettiin kuitenkin odottavaisin mielin kohti Ngorogoron kraatteria toiveissa täyden viisikon "metsästäminen" kameralle. Ngorongoron luonnonsuojelualue löytyy myös UNESCON maailmanperintöluettelon kohteista. Kraatteri on halkaisijaltaan suurimmillaan 22,5km ja tasainen pohja on 610 metrin syvyydellä. Aluksi alue on ollut osa Serengetiä, mutta suojelualue eristettiin Serengetistä maasaita varten, koska toisin kuin Serengetin kansallispuistossa, suojelualueella asutus ja pienimuotoinen kotitarveviljely on sallittua mikä osaltaan mahdollistaa maasai-kulttuurin säilymisen.

Ngorongoron kraatteri koko komeudessaan.

Laskeutuminen kraateriin tuntui siltä kuin olisi saapunut taivaaseen. Varovasti naureskelimmekin että näiköhän puhvelilauma meidät yön aikana talloikin. Näkymä oli aivan uskomattoman hieno! Varovaisin odotuksin lähdettiin ajelemaan kraatterin pohjaa ja opas kertoi meille, että sateella tai sen jälkeen elefantteja ja sarvikuonoja on vaikeampi nähdä. Mitä vielä! Kauaa ei ehditty ajelemaan kun taivaanrannassa näkyi isoja harmaita möhkäleitä, jotka melkein paljaalla silmällä erotti yhdeksi elefantiksi ja peräti neljäksi sarvikuonoksi! Iso viisikko oli kasassa! Sarvikuonojen lähelle ei oikein pääse, sillä ne lähtevät välittömästi karkuun, joten tyydyimme ihailemaan niitä kauempaa kameran linssin ja kiikareiden lävitse.

Siellä ne kaukana möllöttää: kaksi black rhinoa.
Erona black ja white rhinolla on vain ylähuulen malli, joka
toisella on kapea ja toisella leveä (wide). Wide rhino -nimestä
syntyi virheellisen ymmärryksen kautta nimi white rhino, 

Vanhaa ukkoa alkoi ajoittain ujostuttamaan kameran edessäolo.

Oppaan arvion mukaan tämä tyyppi oli n. 70-vuotias. Keski-ikä
elefanteille on 100 vuotta,

Pienen autolenkin jälkeen oppaamme huomasi että näkemämme elefantti oli lähtenyt kävelemään kohti ajamaamme tietä. Ensimmäisten joukossa ehdimme hyviin asemiin ja niimpä saimme rauhassa katsella kun vanhempi elefanttiherra, noin 70-vuotias käveli rauhallisesti suoraan kohti meitä. Siinä aika pysähtyi norsuvanhuksen lähestyessä ja sitä ihastellessa. Norsuherran poistuessa oli aika jatkaa matkaa eteenpäin. Pääsimme myös todistamaan nuoren, nälkäisen naarasleijonan väijyntää. Kokematon nuori leijona antoi oppaamme mukaan liian helposti periksi, eikä näin ollen saanut saalista vaan komea sarvipää juoksi kaikessa rauhassa karkuteille. Nuoret leijonat jolkottelivat sen jälkeen hetken autojen keskuudessa ja opas kertoi meille, että jos kyseiset leijonat eivät onnistu saamaan saalista seuraavan parin viikon aikana ne ovat liian heikkoja metsästämään ja  kuolevat pois.

Leijona...

...ja epäonnistunut lounasyritys. 

Ja pettyneenä kotiin.

Gnut olivat tarkkana, vaikka itse petoja ruokailu
ei kiinnostanut pätkääkään.

Viimeiset eläimet, jotka kraaterilla näimme, oli Pumba-äiti
porstaineen,

Palasimme kraaterin jälkeen vielä Ngorongoron leiriin, mistä saimme mahtavan kokkimme valmistamat eväät matkaamme. Matka kohti Moshia alkoi väsyneinä, mutta onnellisina. Safari oli  kaikille meistä yksi elämän parhaimmista kokemuksista. Safari, ninakupenda!

Värit loivat maisemassa harmonisen kokonaisuuden ja olivat hyvin tasapainossa keskenään.

Loputtomalta tuntuva tie kraaterissa.

Siellä myö oltiin!

Safarilla beibe! Päivä 2.

Lauantaina heräsimme kuuden tienoilla vastaanottamaan auringonnousua Serengetin matalan kasvuston takaa. Edellisillan leijonavierailu sai meidät etsimään tassunjälkiä leirin alueelta, mutta ilmeisesti silmämme eivät olleet tarpeeksi harjaantuneita jäljestykseen, sillä jälkiä ei näkynyt. Tieto leijonan vierailusta sai kuitenkin meidät edelleen hykertelemään innostuksen ja jännityksen sekaisin tuntein. 

Masawe oli loihtinut meille viiden tähden aamiaisen monine vaihtoehtoineen, Aamiaisen jälkeen pakkasimme rinkkamme autoon ja lähdimme liikkeelle Masawen jäädessä purkamaan leiriä ja valmistamaan lounasta. Auton katto aukaistiin, ja seistessä auton kyydissä ympärille avautuivat upeat näkymät Serengetin savannilta. Emme osanneet lainkaan odottaa mitä eläimiä matkalla kohtaisimme, mutta toiveet Suuren Viisikon näkemisestä olivat korkealla. Ensimmäiset kohtaamamme eläimet olivat kuitenkin Viisikon jättiläisiä pienempiä: uninen sakaali istui tienposkessa tuijottamassa meitä, eikä näyttänyt olevan pätkääkään kiinnostunut uteliaista valkonaamoista. Tien yli ravasi myös villisikakolmikko.

Sakaalin aamunaama. 

Pumballe tuli kiire! 

Olimme aiemmin nähneet vilauksen leijonasta matkalla Serengetiin. Ajaessamme Abu pysäytti auton nopealla ja hallitulla jarrutuksella ja osoitti piennarta: leijonanaaras loikoili hyvin lähellä tietä paistatellen kuumaa päivää. Olimme onnesta soikeina, kun näimme leijonan pään sen katsellessa verkkaisesti ympärilleen. Taustalla kuului kuitenkin omituinen säksätys, jota luulimme jossakin lähellä istuvaksi linnuksi. Abu osoitti leijonan takana olevaa savimuodostelmaa, jonka eräästä onkalosta kurkki pieni pää. Säksätys kuului sieltä. Kyseessä oli mangusti, joka varoitti lajitovereitaan leijonasta ja yritti uhitella suurta petoa pois kotipihaltaan. Meteli (tai vieressä pällistelevät turistit) oli kuitenkin auttanut, sillä hetkeä myöhemmin leijona oli kadonnut partiopaikaltaan, ja mangustit olivat saaneet rauhan.

Ajellessamme pitkin savannia kohtasimme myös suuremman leijonalauman, ja tällöin näimme ensimmäistä kertaa vilauksen myös urosleijonasta. Kuumuudesta läähättäen se makoili heinikon suojissa, mutta näimme silti sen upean harjan. Hieman kauempana siitä heinikossa piileskeli kaksi naarasleijonaa. Jatkoimme matkaa, ja seuraavaksi Abu kertoi vievänsä meidät paikkaan, jossa virtahepoja voisi nähdä hyvin läheltä. Huisia! Saavuimme alueelle, johon oli rakennettu kaide vesialueen vierelle ja sen alittaminen oli ankarasti kielletty. Kaiteen takaa kurkkiessamme näimme kolmisenkymmentä vedessä pärskäyttelevää ja liikehtivää jättiä. Läheltä nähtynä hahmotti hyvin niiden valtavan koon, ja ajatus tuon suuren ruumiin musertavasta voimasta sai meidät pysymään kiltisti kaiteen oikealla puolella. Rannan hietikolla näki myös virtahepojen jalanjälkiä, jotka olivat pituussuunnassa 38 koon kengän mittaiset ja yhtä leveät.

Vähän piti isotella vieruskaverille.

Virtahevot rantautuvat etenkin yöaikaan, ja tuo valtava otus
voi juosta hermostuessaan myös ihmisen kiinni. Tällöin tilanne
on ihmisen kannalta todella huono... 

Hirmusti hippoja!

"Hippolasta" lähdimme jatkamaan matkaa siinä toivossa, että törmäisimme mitä upeimpaan kissapetoon ja yhteen Big Fiven otuksista: leopardiin. Erään hetken se oli jo todella lähellä, kun toinen safariautollinen innokkaita tutkijoita oli saanut tiedon läheisessä puussa köllötelleestä leopardista. Saapuessamme paikalle pedosta ei kuitenkaan näkynyt enää jälkeäkään. Harmistuneina jatkoimme matkaa, ja luulimme ainoan mahdollisuuden leopardiin törmäämisestä olevan menetetty.

Dikdik, savannin pienin antilooppi. Kokoa otuksella on
tavallisen kotikissan verran.

Krokotiili paistattelee auringonvalossa. Sen suu on auki siksi,
että se tasaa ruumiinlämpöään sitä kautta.

Vaikka leopardia ei näkynyt, kohtasimme toisen suuren kissapedon lähietäisyydeltä. Naarasleijona retkotti tien viereisessä puussa tähystellen maisemia ja uteliaita ihmisiä. Omassa seurueessamme oli kaksi Suomessa crazy cat lady -nimikkeellä tunnettua naista, Tuija ja Suvi, jotka innostuivat kisuttelemaan ja lässyttämään hölmistyneenä tuijottavalle pedolle. Mitä lie senkin päässä silloin liikkui. Siirtyessämme leijonapuun alta eteenpäin näimme vihdoin kauempana puussa kauniin täplikkään turkin ja virtaviivaisen ruumiin nauttimassa päiväunista. Sydämet hypähtivät kaikilla kurkkuun. Siinä se nyt oli. Leopardi. Swahilin kielessä tunnettu nimellä Chui.

Kah! Savannilta löytyi Vallilan verhokangas
Leijonalla!

Leijona puussa ei ole ihan jokapäiväinen näky.

Bileiden toivotuin vieras kauneusunilla. Mahdottomaksi luultu
kohtaaminen oli upea ja ikimuistoinen, vaikka peto itsessään ei
juurikaan jaksanut esiintyä onnellisille turisteille. 

Kissapedot jatkoivat esiintymistään kun lähdimme onnellisina ja haltioituneina leopardin luota. Erään safariauton kylkeen oli parkkeerannut leijonapariskunta, joka oli suorittamassa soidinmenojaan leijonanpentujen toivossa. Tässä kohtaa meininki oli todellakin Avaraa luontoa, mutta soidinmenojen lomassa urosleijonan tuijottaessa suoraan meitä kohti iho nousi kananlihalle. Se oli niin lähellä, että hermostuessaan se olisi varmasti voinut nopeilla reflekseillä huitaista auton kattoluukusta tuijottavia ihmisiä päin näköä kohtalokkain seurauksin. Näin ei onneksi kuitenkaan tapahtunut, vaan leijonapariskunta jatkoi touhujaan meistä piittaamatta, ja siirtyivät sitten heinikkoon katseilta piiloon.

Tassu! Siinä on voimaa ja lihaan pureutuvan terävät kynnet,
mutta on se siltiniin suloinen näky, etenkin kissaihmisen mielestä.

Leijonaa ei pidä katsoa silmiin, sillä silloin se voi tuntea olonsa
uhatuksi ja hyökätä. Oli yllättävän vaikea rasti olla katsomatta
noin upean oransseja ja kauniita kissansilmiä. 

Elä katso. :)

Kahdenkymmenen minuutin välein, jopa 42 kertaa
päivässä ja viikon ajan, alle kymmenen sekuntia
kerrallaan. Rankkaa puuhaa.

Väsynyttä sakkia.

Kissavaltaisen näytöksen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Serengetin leiriä syömään ja noutamaan Masawen sekä loput leirintävarusteet. Auton pakkaamisen lomassa kuulimme hassua kujerrusta läheisestä heinikosta, ja parinkymmenen jäsenen mangustilauma hiippaili esiin. Ne olivat äkänneet leirin tyhjenemisen, ja tulivat paikalle mitä luultavammin ruoantähteiden toivossa. Sympaattiset olennot rallittivat hiekkakentällä välillä nousten takajaloilleen tutkimaan ympäristöä. Lähdimme jatkamaan matkaa suuntana Ngorongoron leiri mangustiarmeijan jäädessä tutkimaan taakse jättämäämme leirintäaluetta.

Venla ja Tuija pohtivat matkalla monesti, että ollaanko sitä savannilla
vai suomalaisen elokuisen viljapellon laidalla.

Lähestyessämme Ngorongoroa sieltä täältä savannia putkahteli
esiin upeita kalliomuodostelmia.

Huristelimme hyvää vauhtia jättäen Serengetin silmänkantamattomiin jatkuvan savannin taaksemme. Hiljakseen ympäristö muuttui jälleen tutun vehreäksi Ngorongorolle ominaiseksi miljööksi. Kirjauduimme jälleen uuteen leiriin parin tunnin ajomatkan jälkeen ja kasasimme teltat. Illallisella Abu kertoi puhvelien saattavan tulla yöllä leirin lähelle. Niin, ne olivat niitä vaarallisimpia elukoita mitä alueella oli tarjota. Ne ovat herkkiä ja hieman tyhmiä, joten ne voivat kokea kaiken liikkuvan uhaksi ja hyökätä kimppuun. 1,5 tonnin paino ja valtavat terävät sarvet tekevät tällöin todella pahaa jälkeä. Ihminen oli luettu niiden ainoaksi viholliseksi. Kuulimme myös, että mikäli puhvelit laiduntaisivat lähellä leiriä, alueella ei näkyisi edes leijonia.

Tytöt pystyttivät teltan varmoin ottein.

Vaatimattomat näkymät Ngorongoron leirintäalueelta. Vasemmalla siintää kraaterin
reuna ja kaksi isompaa rakennusta ovat alueen uusi keittiö sekä ruokailutila ja
pienempi rakennus on jo valmistunut wc- ja suihkutila.

Itse leirintäaluetta hallitsi mahtava puu jonka luokse leijonat joskus öisin
kokoontuvat. Teltat olivat jo hävinneet pois kuvasta ja
safarilaiset jatkaneet matkaa kohti uusia seikkailuja.

Okei, ei siinä mitään, kaikki on vielä ihan hyvin... Illallisen jälkeen alkoivat leirin kammottavimmat hetket. Ihastelimme hetken taivaanrannassa välkkyviä salamoita, ja olimme jo kääntymässä yöpuulle, kun Abu veti Tuijan ja Suvin sivummalle taskulampun kanssa ja kehotti katsomaan leirin sivuilla synkkenevään metsikköön. Taskulampun valokeilassa näkyi muutama pari punertavina kiiluvia silmiä, sarvipareja ja valtavia ruumiita.  Puhveleita. Illan pimeys ja valon heijastus sekä takaraivoon hiipinyt kauhu sai ne näyttämään lähes demonisilta. Muutaman minuutin aikana puhveleiden määrä moninkertaistui ja Tuija ja Suvi tekivät kahdestaan kaikkien aikojen pisimmältä tuntuvan 200 metrin matkan vessarakennukseen, kun pimeydessä kammottavat sarvipäät lähestyivät leiriä. Paluumatkalle he saivat kaikeksi onneksi Abun mukaan, joka oli tullut saattamaan Venlan samaan paikkaan. Poimimme matkalla myös pari muuta salamoita ihastellutta turistia mukaan, jotka eivät olleet kuulleet puhveleiden läsnäolosta. Nyt oli hyvä aika siirtyä telttoihin. Leirissä niskavillat nousivat pystyyn, kun näimme puhvelimäärän kasvaneen ja lähestyneen leiriä. Ne olivat saapuneet jo ensimmäisten telttojen luokse. Siinä ne tuijottivat, vielä ääneti. Tunnelma oli hyytävä kuiskiessamme kauhistuneina. 

Yöllä yksi jos toinenkin heräsi sarvipäiden läheisyyteen. Venla ja Suvi nukkuivat samassa teltassa, ja saivat seurata liikehdintää liian läheltä, kun jättiläisen valtavat jalat painautuivat teltan seinämään sen märehtiessä aivan korvamme juuressa. Toisessa teltassa yöpyvä Tuija kuunteli hermostuneena toisen yksilön ruokailua telttakankaan toisella puolella. Vaikka ollessamme teltassa puhvelit eivät olleet lehmiä kummempia otuksia, tieto niiden vaarallisuudesta valvotti matkailijoita enemmän tai vähemmän. Aamuauringon nousun myötä puhvelitkin kuitenkin katosivat, ja yöllinen kauhunäytelmä päättyi. Seikkailu sai uutta potkua, ja adrenaliinivirtaus uuden sysäyksen. Voinemme kaikki myös allekirjoittaa sen, että suhtautumisemme puhveleihin muuttui kertaheitolla :D Aamuöinen ukkosmyrskykin tuntui leppoisalta kesäsateelta.

Loppuun vielä kuva siitä otuksesta, joka sai sydämemme
jättämään pari lyöntiä välistä Ngorongoron leirissä.
Damn you, buffalo! 

Safarilla beibe! Päivä 1.

Ensimmäisenä päivänä hypättiin aikaisin aamulla TVL-talolla hieman epäuskoisin fiiliksin safariauton kyytiin. Tätä reissua olimme kaikki odottaneet ensimmäisistä Avara luonto-ohjelmistamme asti. Ensimmäisen päivän agenda oli matkustaa kymmenen tunnin ajomatka Ngorongoron suojelualueen läpi Serengetin kansallispuistoon ja ensimmäselle leirintäpaikalle. Jo ennen Ngorongoroon saapumista tienvarrella nähtiin ensimmäiset kirahvit, joita ihasteltiin tovi.
Näkymä oli niin yllättävä ja kaunis että kyynelkin taisi yhdellä matkalaisella vierähtää silmäkulmaan. Matkalla Ngorongoron suojelualueen läpi näimme henkeäsalpaavia maisemia sekä upeita eläimiä joita emme olleet ennen päässeet näkemään. Seeproja, thomsoningaselleja, grantingaselleita, hyeena ja miljoona gnuuta.

Siinä sulle herkkis!

Grantigasellit

Grantigaselli on keskisuuri gaselli ja Thompsoningaselli on Tansanian pienin
gasellilaji ja sen tunnistaa mustasta viivasta kyljessä.

Gnuita.

Loputtomasti gnuita. Parinkymmenen kilometrin matkalla maisema
ei juuri vaihtunut kummallakaan puolella tietä.

Gnuilla on tällä hetkellä käynnissä suuri joukkovaellus Ngorongorosta Serengetiin ja arvioiden mukaan niiden määrä on tällä alueella noin 3,5 miljoonaa. Alavalla maalla ajellessa Gnuita olikin molemmin puolin silmänkantamattomiin ja sitä ihasteltiin ja päiviteltiin yhteen ääneen pitkä tovi.  Ngorongorolla asuu paljon perinteisiä maasai-heimolaisia, jotka ovat säilyttäneet oman luonnonläheisen elämäntapansa ja kulttuurinsa. He ovatkin yksi Afrikan tunnetuimmista etnisistä heimoista. Siellä täällä tienvarressa näkyi perinteisiin maasai-asuihin pukeutuneita paimenia sekä pieniä pyöreitä kyliä savimajoineen, jotka on valmistettu lehmän lannasta. Maasai-heimosta kerromme myöhemmin lisää, sillä olemme menossa tutustumaan aiiheeseen myöhemmin.

Maiseman Serengetin portilta. Taustalla loputtomalta näyttävä kansallispuisto
joka on myös UNESCOn perintökohde.

Serengetin portilla odottelimme että opas hoitaa paperityöt auki ja pienen kukkulan päällä ihasteltiin maisemaa joka jatkui ja jatkui aina vaan. Maasaiden kielellä alue on Siringet ja se tarkoittaa "land of endless space" eli loputon maa. Serengetin kansallispuiston läpi ajeltiin kaksi tuntia kohti ensimmäistä leirintäpaikkaa. Matkalla näimme ensimmäiset vilaukset leijonasta, virtahevoista, mangusteista ja paviaaneista.

Hiljaisena päivänäkin telttoja oli vähän päälle kolmekymmentä.

Leiriin saavuttiin vasta kuuden maissa ja ilta alkoi jo hämärtyä. Purimme tavarat autosta, kannoimme osan tavaroista leiriin ja ruokatarvikkeet keittiöön kokillemme Masawelle. Kasasimme nopeasti teltat ja vaihdoimme vaatteet sekä hieman siistiydyimme. Sillä aikaa Masawe oli valmistanut meille teetä ja popcornia jota mutustelimme ruokailutilassa varsinaista ruokaa odotellessa. Alkeellisista tiloista huolimatta Masawe oli taikonut meille loistavaa ruokaa. Illallinen alkoi alkukeitolla ja pääruoaksi oli riisiä, vihanneksia ja lihapataa sekä salaattia. Jälkiruoaksi oli paloiteltu tuoreita hedelmiä. Vatsat täynnä ja päivästä väsyneenä veimme astia keittiöön ja olimme lähdössä vessaan, kun opas ilmoitti meille, että leirissä on leijona ja hän tulee saattamaan meidät vessaan koska kokit olivat häätäneet urosleijonan leirin ulkopuolelle vessan taakse. Hän kertoi jo ruoan aikana että eläimet tulevat leiriin yön aikana ja että ne kunnioittavat ihmisiä sen verran, että saapuvat vasta kun leiri alkaa hiljenemään ja ihmiset käyvät nukkumaan. Hän myös lohdutti, että leijonat ovat laiskoja eläimiä, eivätkä ihmiset niitä juurikaan kiinnosta. Pitää vain olla rauhallinen, hiljaa eikä saa juosta, ettei eläimen vaisto herää. Ennen nukkumaanmenoa ihastelimme vielä hetken uskomattoman kirkasta tähtitaivasta, mutta väsymys vei nopeasti voiton kaikista. Yön aikana telttoihin kuului hyeenan naurua ja leijonan karjahtelua ja Tuija heräsi kahteen otteeseen rapinaan ja nuuskutteluun kun leiriin tulleet hyeenat kävivät haistelemassa telttoja. Ohjeena olikin, ettei vessaan saa mennä yöllä ja jos on pakottava tarve, niin telttakaveri pitää herättää vartioon ja asia suorittaa teltan oven välittömässä läheisyydessä. Kaikesta jännityksestä ja pienestä alkushokista huolimatta yö sujui suhteellisen rauhallisesti ja aamulla oli aika jatkaa seikkailua toisen päivän osalta.

Leijuva seepravauva

Vizuri sana watoto

Raun joululoman  Suvi ja Venla pääsivät vihdoin kunnolla kiinni työharjoitteluunsa ja päiväkodin arkeen. Osa lapsista alkaa jo käymään tutuiksi, vaikkakin haasteellisuutta toimintaan tuo muutamien lasten asteittainen siirtyminen kouluun sekä uusien päiväkotilasten satunnaiset vierailut ennen lopullisia päätöksiä. Olemme jo päässeet pitämään lapsille erinäisiä tuokioita, ja tässä postauksessa teemme kahden viikon ajalta läpileikkauksen siitä, miten toiminta on sujunut pienien lasten kanssa, joiden kanssa yhteinen kieli rajoittuu kahdesta kolmeen sanaan.

Kuten jo harjoittelupaikkoja esiteltäessä tuli ilmi, on päiväkodin perinteinen päivä melko simppeli; aamulla lastentarhanopettaja Jackline pitää lapsille opetusta, jossa painottuvat swahili, englanti ja matematiikka/numerot. Opetustuokion jälkeen lapset toistavat pari kertaa rytmikkään hokeman "Visuri sana watoto" (erittäin hyvät lapset/erittäin hyvä lapset) taputuksen säestyksellä. Tapa oli hieman erilainen länsimaiseen kulttuuriin verrattuna, mutta erittäin hyvä päätös onnistuneelle tuokiolle. Opiskelun jälkeen tarjoillaan aamiainen, joka on yhtä päivää lukuunottamatta ollut puuronkaltaista ruokaa. Eräänä päivänä poikkeusaamiaisella oli teetä ja vaaleaa leipää (ilman lisukkeita). Länsimaalaisille tämänkaltaiset aamiaiset voivat kalskahtaa yksipuolisilta, mutta voi miten hyvällä ruokahalulla se Raun lapsille maistuukin! Aamiaisen jälkeen alkaa vapaa tuokio, joka on myös usein meille näytönpaikka. Tällöin pidämme tuokioita (niistä tuonempana lisää) ja lapset leikkivät vapaasti. Leikkituokiot ovat nekin samaa kaavaa noudattavia; päiväkodilla on kaksi korillista mitä sekalaisempia leluja (ja lelujen osia) ja ne kipataan huikean riemunmetakan säestyksellä lattialle. Lapset hyökkäävät ahnaasti lelujen kimppuun, ja intoa ja leikkiä piisaa jopa rikkinäisesta heijastimesta! Lelut ovat suurimmalta osin lahjoituksia, ja niiden kunnon omin silmin nähneenä voimme rehellisesti sanoa, että uudet lahjoitukset ovat hyvin tervetulleita! Mikäli Sinulla on siis intoa lähettää Raun lapsille uusia leluja tai avustaa niiden hankinnassa, ota yhteys Sama Aurinko ry -nimiseen yhdistykseen, tai laita meille viestiä.

Näytimme lapsille suomalaisten keskuudessa suositun jouluklassikon, Lumiukon.

Noin tunnin leikkituokion päätteeksi kellon lyödessä kaksitoista, lapset korjaavat lelut kuuliaisesti opettajan käskystä laatikoihin. Korjaillessa lapset säestävät toimintaa jonkinlaisella hokemalla, jonka sisällöstä emme ole vielä saaneet selvyyttä. Tilan siistimisen jälkeen lattialle levitetään matot, ja niiden päälle seinustalta kaadetaan hieman jo kuluneet patjat, joille lapset heittäytyvät levolle - ilman vastaväitteitä. Tunnin unien aikana työntekijät valmistelevat lounasta ja keskustelevat keskenään. Tällöin myös me olemme saaneet myös hyvää swahilin opetusta, sekä kuulleet lisää päiväkodin sen hetkisistä asioista. Kun lapset heräilevät, syödään lounas. Se on usein olosuhteisiin ja varallisuuteen nähden hyvin ravitseva ja monipuolinen, mikä onkin kasvavalle ja köyhistä oloista tulevalle lapselle erittäin tärkeää. Esimerkkiateriana on tarjoiltu riisiä papujen ja vihanneshöystön kera. Lounaalla mukana on aina myös tuoretta hedelmää. Lounas aloitetaan rukoilulla, ja nautitaan hyvällä ruokahalulla. Tansanialainen vieraanvaraisuus ja yhteisien ruokailujen tärkeys näkyy lounaan aikana, sillä myös me saamme eteemme lautaset, joissa on muutama pala tuoreita hedelmiä. Otamme tarjotun aterian aina kiitollisena vastaan. Lounaan jälkeen lapset siirtyvät hiljakseen kotiin, ja moni taittaa matkan yksin.

Päiväkodin keittiössä ruoka valmistuu näppärästi.

Miten lapset sitten pääsevät Raun päiväkotiin? Kaikille alueen lapsille ei ole mahdollisuutta päästä päiväkotiin, sillä tulijoita on paljon, ja päiväkodissa voidaan pitää n. 30 lasta kerrallaan, Lasten vanhempien kanssa pidetään palavereita ja Sama Aurinko ry:n edustaja keskustelee opettajan kanssa. Valitettavasti kaikki lapset eivät päiväkotiin pääse, mutta he jotka pääsevät, saavat kultaakin kalliimman pohjan koulutusjärjestelmään osallistumiselle.

Värien opettelua leikin varjolla.

Olemme järjestäneet musiikillisia ja laulullisia tuokioita, sekä taiteellisen tuokion, Raun lapset nauttivat musiikista ja tanssista, jotka ovatkin erittäin vahvasti esillä myös yleisesti tansanialaisessa kulttuurissa. Tanssi on spontaania ja koostuvat melko samankaltaisista liikkeistä, ja lauluun lähdetään mukaan empimättä ja kovaan ääneen. Koimme myös iloisen yllätyksen, kun lapset ryhtyivät laulamaan ja leikkimään suomalaisia perinteisiä lasten laululeikkejä. Tästä ehdottomasti suloisin esimerkki on Jänis istui maassa. Lapsien suusta kuultuna sanat menivät jotakuinkin näin: janis istui maasa, tookkuuen, tookkuen. Mika sul ojanone, kun et enaa huppele? Huppaa pjois, huppaa pjois, hjuppaaa poois".

Askartelimme yhdessä lasten kanssa käsipuun, siitä tuli aikas upee!

Esiintymistä ja toiminnallisuutta rakastavat lapset tykästyivät erityisen paljon erääseen leikkiin, jonka heille vartavasten räätälöimme. Leikki alkaa musiikin soittamisella, jonka aikana lapset voivat vapaasti tanssia. Musiikki pysäytetään ajoittain äkisti, ja samantien esille nostetaan eläinkuva. Lapset tunnistavat eläimen, ja alkavat nopeasti improvisoimaan kyseistä eläintä. Riemun ja metelin määrä on suunnaton, kun 30 lasta heittäytyy lattialle leikkimään krokotiilia (swahiliksi mamba)!

Suvi näyttää mallia, miten kifaru (sarvikuono) tehdään.

Yhteisen kielen puute aiheuttaa yllättävän vähän ongelmia leikkituokioissa. Lapset tiedostavat hyvin huonon swahilintaitomme, ja kommunikoivatkin kanssamme paljon eleillä ja ilmeillä. Raun lasten kanssa toimiessa on myös saanut viimeisen varmistuksen sille, että onnistunut ja aktivoiva leikki ei vaadi puhetta. Vaikka kommunikointi on puutteellista, on se erittäin aitoa kummankin osapuolen keskittyessä tilanteeseen 110 prosenttisesti. Lapset ottavat myös paljon vaikutteita, ja peilaavat oudon vaalean länsimaalaisen toimintaa ja puhetta hymy huulilla. Välillä tulee kuitenkin tilanteita pienimpien lasten kohdalla, että he selittävät pitkiäkin lauseita swahiliksi meille ja odottavat meidän myös ymmärtävän. Aina tuokiot eivät kielimuurin vuoksi ole menneet juuri kuten on suunniteltu, mutta lasten osallistumisen ilo ja tuokion aiheuttama riemu ei ole haitannut alkuperäisen suunnitelman uudelleenmuuntautumista. Ajoittain turhautumista aiheuttaa myös se, kun ei pysty kielimuurin takia puuttumaan lasten välisiin riitatilanteisiin. Meidän pitänee opetella swahilia ahkerammin!

Hämähäkinseitti!

Lapset ovat erittäin halukkaita tulemaan lähelle ja ottamaan kosketuskontaktia. Vaaleaa ihoa sivellään ja ihmetellään, ja kun istuu alas, huomaa olevansa kymmenen pienen tumman silmäparin piirittämänä kaikkien halutessa kosketusetäisyydelle. Aina he eivät muuta edes kaipaa. Vierastaminen unohtui jo ensimmäisen työpäivämme aikana, ja lapset omaksuivat tulokkaat hyvin nopeasti.

Päiväkodin nuorin päikkäreillä.

Ensimäinen kuukausi Tansaniassa on nyt takana, ja kaksi edessä. Vaikka maaliskuussa palaammekin takaisin kylmään pohjolaan omien kiireidemme keskelle, olemme varmoja, että Raun lapset jäävät mieleemme pitkäksi aikaa.

Koska kertaaminen on opintojen äiti, painotamme vielä, että jos haluat tukea Raun päiväkodin toimintaa tavalla tai toisella, vieraile Sama Aurinko ry:n nettisivuilla (http://www.samaaurinko.fi/) tai ota yhteyttä meihin. Oli lahjoituksesi sitten muutama euro tai vaikkapa uudet sukat rikkinäisten tilalle (uskokaa pois, hajonneita sukkia siellä näkee erittäin paljon) koko päiväkodin katraalle, on apu aina tervetullutta.

Vizuri sana watoto! Vizuri sana te kaikki siellä ruudun toisella puolella!