Joulu kaukana kotoa

Ensimmäisen kerran Kilimanjaro näyttäytyi koko komeudessaan aattoaamuna.

Aattoaamun koittaessa tunnelma talolla oli hämmentynyt. Tämä oli meistä monelle - sosionomiopiskelijoista kaikille - ensimmäinen joulu poissa kotoa perheiden luonta. Kilimanjarokin kunnioitti meitä läsnäolollaan heti aamusta. Aamupäivällä yksi tunteellisimmista hetkistä oli tajuta, että joka vuotinen traditio - Lumiukko - alkoi sillä hetkellä Suomen televisiosta. Pitkin sattua, että kaikki meistä olivat jouluihmisiä ja Lumiukko oli perinne, josta oli vuodesta toiseen pidetty tiukasti kiinni. Tansaniassa joulunvietto on hyvin erilaista. Täällä joulunviettoon liittyy uskonto hyvin vahvasti ja kristityt viettävät aikaa kirkossa tuntitolkulla joulun aikana. Joulua myös juhlitaan ja iloitaan paljon värikkäämmin eikä edes kaupat sulje oviaan jouluksi. Aatto on täällä vielä aivan normaali päivä. Illalla mennään kirkkoon, jossa vietetään aikaa noin viisi tuntia ja puolen yön jälkeen meno on kirkossa riehakasta kun juhlitaan kristuksen syntymää. Juhlinnan jälkeen mennään kotiin nukkumaan ja aamulla palataan takaisin kirkkoon. Myös iltaelämä ravintoloissa on joulun aikana vilkasta.

Aamusta lastenvankilalla työskentelevät opiskelijat suunnistivat viemään joulumieltä ja lahjoja vankilan pojille. Venla ja Suvi viettät joululomaa Raun päiväkodin ollessa kiinni kaksi viikkoa. He jäivät talolle valmistelemaan aaton juhlintaa. Muutamassa tunnissa talo oli siivottu, pöytä koristeltu jouluateriaa varten, riisipuuro oli keittymässä ja rosolli tekeytymässä. Asiaan kuuluvasti soundtrackin virkaa toimitti Raskasta Joulua -kokoelma.

Lastenvankilalle lähdössä. Perinteinen Suomalais-Tansanialainen-Maasaipukki
Joel etunenässä!

Lastenvankilalla odottelimmen, että pojat syövät aamupuuron, jonka jälkeen alkoi joulutouhotus. Poikienkin maissipuuron päälle oli jopa eksynyt vähän ylimääräistä riisiä joulun kunniaksi. Ensin oli aika jakaa palkinnot. Pidimme keskiviikkona pienimuotoiset leikkimieliset olympialaiset pojille ja palkitsimme joukkueet hienoilla itsetehdyillä mitalipipareilla. Sen jälkeen pojat saivat jokainen pari piparia jotka he saivat halutessaan koristella mielensä mukaan. Osa pojista innostui koristelusta ihan tosissaan. Piparit myös kuulemma maistuivat hyville ja jo koristeltuja pipareita maisteltiinkin porukalla. Piparihässäkän jälkeen olikin aika tanssia ja iloita hetki jonka jälkeen rauhoituttiin lahjojen jakoon ja perinteiseen Lumiukko- piirrettyyn. Me vapaaehtoiset olimme hankkineet pojille erilaisia lahjoja kuten hygieniatarvikkeita, hedelmiä, karkkia, elokuvan ja uuden jalkapallon. Toivottavasti lahjoista on heille iloa. Lumiukon jälkeen toivoteltiin pojille hyvät joulut ja jätettiin heidät toivomansa elokuvan pariin. Samalla me lähdimme oman joulun viettoon ja viikon mittaiselle lomalle. Lähtiessämme yksi poika halasi tiukasti ja kertoi että hänelle tulee ikävä. Jos yhden viikon jälkeen on jo haikea lähteä poikien luota, niin mitä se onkaan kolmen kuukauden jälkeen? (Tuija)

Hienot mitalit!

En kestä! Sydänpipari valittiin hyvin huolellisesti ja tekstiksi
tuli: I love.  Eli minä rakastan!

Porukan palattua lastenvankilalta tovi kului fiilistellessä juuri koettuja asioita vankilalla. Yksi monista ilonaiheista oli myös se, että joulurauhan julistus näkyi suorana lähetyksenä internetin kautta! Jouluateriamme oli kulttuurien sopuisa yhteentörmäys: pari iltaa sitten valmistetut porkkana- ja bataattilaatikot sekä rosolli toivat lämmintä tunnelmaa koti-Suomesta, kun taas kinkun korvasi intialaista twistiä tuoneet take-away-ateriat (lähinnä kanaa) lähellä sijaitsevasta raflasta. Ateria aloitettiin afrikkalaisesta punaviinistä valmistetulla glögillä. Aterian päälle porukka oli tuonut Suomesta mm. kotimaista suklaata ja Kouvolan lakritsia. Oh the joy!

Töistä palattuamme katsoimme joulurauhan julistuksen suorana lähetyksenä.

Sapuskojen jälkeen otettiin rennosti. Kiitos Suvin siskon ja hänen miehensä, pääsimme katsomaan myös Lumiukon ilman paikallisen netin katkeilusta johtuvaa takkuilua. Suvi oli saanut DVD:n läksiäislahjana. Kyllä suku tietää, mikä jouluna on tärkeää. Heta ja Saku, ootte huippuja! Kulttiklassikko The Joulukalenteri saatettiin myös päätökseen viimeisen jakson myötä. Loppuilta kului verkkaisesti akustisen kitaran säestyksellä, joululauluilla ja puheluilla sekä viesteillä kotiin tärkeille ihmisille. Talosta ja pihalta oli välillä vaikea löytää rauhallista soppea puheluiden ajaksi. :)

Jouluun kuuluivat lahjat myös Tansaniassa:

lahjat jaettiin "secret santa" hengessä.

Olimme hieman jännittäneet sitä, miten joulun radikaalisti uudenlainen vietto menisi. Kuten jo mainittu, olemme kaikki kolme sen tyyppisiä ihmisiä, että joulun aikana tärkeintä on läheisten kanssa yhdessä vietetty aika ja perinteet. Voimme kuitenkin vain kiittää upeaa TVL-perhettämme erilaisen joulun vietosta; tunnelma oli jouluisen lämmin ja kaunis, mikä ei johtunut vain Afrikan kuumuudesta ja upeista maisemista. Nämä ihmiset tekivät kanssamme joulun, monien kilometrien päässä kotoa. Kiitos <3

Hyvää joulua toivottaa TVL-perhe! <3

Ajatuksia matkailusta

Puolitoista viikkoa Tansaniassa on mennyt niin epätodellisissa tunnelmissa, että mieliala menee omassa pääkopassa hurjaa vuoristorataa. Toisena hetkenä on kova ikävä Suomeen, toisena hetkenä kaikki tuntuu täällä niin upealta. Tähän maahan on helppo ihastua. Sen luonto, maisemat sekä iloiset ihmiset luovat sellaisen kokonaisuuden, mistä ei voi olla pitämättä. Lueskelin viikonloppuna Helsingin Sanomista Riku Rantalan kirjoittamaa kolumnia Raha tekee onnelliseksi vain, jos sillä ostaa matkan. Reilu viikon kokemuksella täällä voisin jo allekirjoittaa tuon sanoman. Samaa sanomaa julistetaan Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin uudessa kirjassa: Mad Success - Seikkailijan self help. Aloitin juuri kirjan lukemisen ja suosittelen sitä teille, kunhan saan sen luettua.

Olen monesti pohtinut omassa elämässä, mitä onnellisuus on. Viime viikonlopun retkemme Lake Chalalle antoi esimakua tästä onnellisuuden tunteesta. Tietoisuus paikasta, upeat maisemat sekä lämmin ilma olivat niin huikea kokemus. Lake Chala oli vasta ensimmäinen retkemme tällä reissulla, mutta odotamme innolla seuraavia! Kuten safarista olen jo kuullut, että se on jotain niin hienoa, ettei sitä voi käsittää. Eilen suunnittelimme innostuneina myös muita retkiä ja huomasimme, että viikonloput täyttyvät yllättävän nopeasti. Toivottavasti ehdimme kokea kaiken, mitä haluaisimme. Reissu vasta alkanut ja meitä jo huolestuttaa, että se loppuu liian nopeasti.

Jambo!

Vaikka maa ihastuttaa meitä, on kaikella myös kääntöpuolensa. Erityisesti työpaikoillamme olemme jo törmänneet ehkä jopa kauhistuttaviin asioihin. Kulttuurierot huomaa selkeästi ja hyvinvointivaltiosta tulleen on vaikeaa ymmärtää, miksi täällä toimitaan niin erilailla. Kaikesta huolimatta ihmiset näyttävät onnellisilta ja nauravat ääneen paljon. Tähän kulttuuriin kuuluukin iloisuus ja negatiivisia tunteita ei niinkään näytetä. Kun paikallisia ihmisiä vertaa suomalaisiin, tajuaa onnellisuuden oikeasti olevan suhteellinen käsite. 

Huomenna meidän on tarkoitus viettää joulua TVL-perheemme kesken. Valmistimme eilen yhteistuumin jouluruokia valmiiksi. Luvassa on ainakin porkkana- ja bataattilaatikkoa sekä riisipuuroa. Koska osa valmistusaineista loppui kesken tai niitä oli unohdettu ostaa kaupasta, teimme niitä itse. Siirappi ja korppujauhot valmistuivat hyvinkin näppärästi. Olemme siis jo omaksuneet tämän Afrikkalaisen, omavaraisen tyylin valmistaa ruokaa! (Venla)

Opimme käyttämään keittiön teknisiä laitteita.

Voihan pomppivat porkkanat!

Talolla valmistuivat myös joulupiparit lapsivankilan pojille.

Toivotamme kaikille hyvää ja rauhallista joulua! Syökää hyvin ja viettäkää aikaa lähimmäistenne kanssa. Polepole!

Muovikanootilla Keniaan: päivä Lake Chalalla.

Päiväretki Lake Chalalle

Muikeat näkymät näköalaravintolasta

Työharjoittelut on nyt potkaistu käyntiin, ja siirryimme hyvillä mielin ensimmäisen viikonlopun viettoon Tansaniassa. Perjantaina koko porukka sairastavaa Suvia lukuunottamatta lähtivät tutustumaan paikalliseen illanviettoon. Lauantaina osa jengistä rentoili läheisen hotellin allasosastolla auringosta nauttien. Sunnuntaina ensimmäinen viikkomme tuli täyteen Tansaniassa, ja sitä juhlistimme lähtemällä melontaretkelle Lake Chalalle.

Päivä alkoi aamukahdeksalta, kun talomme luottotaksikuski haki viisipäisen retkiseurueemme Shanty Town Roadilta. Matka kesti noin tunnin, mutta me tansanialaiseen maisemanmuutoksiin tottumattomina näimme niin paljon uutta ja ihmeellistä, että automatka tuntui lähes taianomaiselta.

Muikeeta!

Lake Chala sijaitsee Tansanian ja Kenian rajalla. Se on muodostunut vanhaan kraateriin, eli järvi on ikäänkuin harjanteen ympäröimä. Järven suurpiirteiset mitat ovat 3 x 2,4 km, ja sen kokonaispinta-ala on noin neljä kilometriä. Järvestä n. 75 % on Tansanian puolella, ja loput Kenian puolella.

Saavuimme intopiukeina vastaanottoon. Kun astelimme kohti näköalabaaria, oli lumoutumisemme ilmeistä; ilmaan kajahtelivat vuoroin "Ei oo todellista", "Mitä helv...?", ja muut spontaanit letkautukset. Eikä suotta, baarista avautui uskomaton näkymä koko järven yli aina Kenian rajalle asti. Emme olleet koskaan nähneet mitään niin upeaa.

Kuva ei todellakaan tee oikeutta todelliselle näkymälle.

Valmistelujen jälkeen lähdimme laskeutumaan järven rantaan kanoottilaituriin. Kävelymatka kesti noin vartin, ja se oli yhtä laskua paikoin jyrkkääkin mäkeä alas sankan metsikön läpi. Polulle oli myös ilmeisesti viime yönä kaatunut puu (kaktus?), jonka oksat piti hakata kuivuneella kelolla niin, että sen pystyi ylittämään kantamuksien ja paljaiden säärien kanssa haavoitta. 

Laiturilla meitä odotti kaksi kahden hengen kanoottia ja yksi yhden hengen kanootti. Fyssariopiskelija Outi ja Mellu lähtivät kaksikkona, Tuija ja Venla lähtivät kaksikkona ja edelleen flunssaa poteva Suvi lähti lone riderina omalla kanootillaan. Tavoitteemme oli vaatimaton: meloa järven yli aina Kenian puolelle. Alkuun eteneminen oli riemuisaa pyörähtelyä ja melojen kanssa räpellystä, mutta saimme pian kiinni juonesta. Ei aikaakaan, kun kanottiemme keulat halkoivat turkoosia vettä edeten kohti Keniaa. 

Turkoosia vettä!

Suvi säätää kameraa.

"Äiti kato, me ollaan luonto-ohjelmassa!"

Noin kolmen kilometrin matka Kenian rannalle ja takaisin kesti yhteensä vajaa kaksi tuntia. Matkaan sisältyi taistelu vastatuulta vastaan, kanooteilla lilluminen ilman suuntaa ja haltioitunut tuijottelu pitkin seinämiä. Palatessamme laituriin Tuija pulahti uimaan järven kirkkaaseen veteen. Söimme lounaan istuen laiturilla ja tuijotellen epätodellisen upeita maisemia Chala-järven halki. Tämän jälkeen lähdimme nousemaan harjannetta ylös kohti taksia.

Samaisen päivän loppupuoliskolla päivän retki järvellä näytti jättämänsä jäljen; kaikki sossuopiskelijat olivat enemmän tai vähemmän punakoita auringon armottoman paahteen jäljiltä huolimatta tujuimmista aurinkorasvoista. Suojakerroin 50 oli näemmä puolipilvisellä säällä ihan liian vähän. Huolimatta punoituksesta ja kivistelystä, fiilistelimme päivän reissua onnellisina ja väsyneitä. Lisää tämmösiä! Onneksi on vielä 12 viikkoa aikaa keksiä muita huikeita retkiä.

Ensimmäiset työpäivät

Torstaina 17.12. suuntasimme ensimmäistä kertaa työharjoittelupaikkoihimme. Tuija lähti työpaikkaansa lastenvankilaan (Mahabusu ya Watoto) neljän TVL:n talolla asuvan opiskelijan kanssa, jotka olivat olleet vankilalla töissä jo hyvän aikaa. Venla ja Suvi lähtivät Cleverin mukana tutustumaan omaan työharjoittelupaikkaansa Raun päiväkotiin (Rau Daycare Center). Tunnelma oli jännittynyt ja odottava, kun kohtasimme työpaikkojemme henkilökunnan ja lapset sekä nuoret ensimmäistä kertaa. Ennen ensimmäisien päiviemme kuvaamista valotamme hieman työpaikkojemme taustoja.

Raun päiväkoti sijaitsee Moshissa Raun alueella, ja se on perustettu vuonna 2009. Päiväkodin tavoitteena on antaa alueen lapsille turvallinen hoitoympäristö ja tarjota heille (usealle lapselle päivän ainoat) ateriat kahdesti päivässä. Päiväkodin toiminnan mahdollistaa Sama Aurinko ry:n kummitoiminta, ja yhdistys onkin turvannut aiemmin päiväkodin vaakalaudalla olleen tulevaisuuden. Tällä hetkellä päiväkodissa on 31 lasta, jotka ovat iältään 3-6 -vuotiaita. 3-4 -vuotiaat ovat omalla puolellaan, ja 5-6 -vuotiaat omallaan opetuksen aikana. Ruokailu- ja leikkituokiot ovat yhteisiä. Päiväkoti työllistää yhteensä viisi naista. 

Päiväkodin tavallinen päivä sisältää opetusta, leikkiä, ulkoilua, ruokailut ja päiväunet. Jokaiselle päivälle on oma opeteltava aiheensa; esimerkiksi torstaina opiskellaan swahilia ja perjantaina opiskellaan numeroita.  
Raun alue on köyhää ja HIV-tilastot ovat korkeat. Valitettavasti myös moni alueen lapsista kantaa virusta.

Saavuimme päiväkodille opetustuokion aikana. Lapset vilkuilivat uteliaina valkoisia tulokkaita, mutta jaksoivat keskittyä swahilin tehtäviinsä. Henkilökunta otti meidät vastaan iloisesti tervehtien. Istahdimme luokkahuoneen seinustalle, eikä aikaakaan, kun opettaja ohjasi lapsia luoksemme tarkistamaan taululle kirjoitetuttuja mallisanoja. Lapset tulivat luoksemme rohkeasti ojentaen opiskeluvihkonsa syliimme tarkistettavaksi. Kielimuurista huolimatta lapset ymmärsivät nopeasti virheelliset sanat, joita osoitimme, ja siirtyivät tunnollisesti korjaamaan virheensä. Täysin oikeiden vastausten jälkeen toteamamme "nzuri" - hyvä - nostatti ylpeän mutta ujon hymyn lasten huulille.

Opetustuokion jälkeen lapsille jaettiin ateria. Lapset istuivat kiltisti odottamaan luokkahuoneen seinustoille henkilökunnan jakaessa ruokalautaset heidän eteensä. Ruokarukouksen jälkeen syötiin, ja astiat palautettiin. Kaikkien syötyä alkoi leikkituokio, johon Venla ja Suvi (joskin flunssan vuoksi vajaakuntoisena) osallistuivat tuokioon. Lapset ottivat meidät avosylin vastaan tuokioonsa. Suvin tatuoinnit kiinnittivät paljon huomiota lasten tunnistaessa käsivarteen tehtyjä mustetaideteoksia. (Suvi ja Venla)

Mahabusulla eli lastenvankilalla on tällä hetkellä 13 nuorta. Joukossa on 12 poikaa ja yksi tyttö. (Tyttö on pääsemässä juuri pois, niin puhun sen takia pojista) Nuorin on 12-vuotias ja pari vanhinta ovat 17-vuotiaita, loput luonnollisesti siltä väliltä. Osa pojista on napattu kaduilta, mutta osalla on perheet. Lastenvankila on niinsanottu tutkintavankila, jossa lapset odottavat tuomioitaan.  Yleensä pojat viettävät siellä pari kuukautta, mutta pisimmillään aika voi venyä yli vuoteen. Poikien kouluosaaminen vaihtelee paljon nollasta ylöspäin. Osa on jo aika fiksuja, lähtökohdat elämälle vain ovat osalla todella huonot. Myös englannin kielen taito vaihtelee paljon. Onneksi joukossa on yksi poika, joka osaa englantia sujuvasti ja tulkkaa kaiken opettamamme muille lapsille. Pojat tuntuvat olevan hyvin tiedonjanoisia ja innokkaita oppimaan, mutta vaikeaa opetuksesta tekee juuri lasten ja nuorten niin erilainen taso.

Vankilan liitutaululle ilmestyy välillä toinen toistaan hienompia piirrustuksia tai tekstejä.

Vankilalla pojat tekevät itse ruokansa ja hoitavat pientä maatilkkua sekä puutarhaa ja siivoavat. Puutarhaan he pääsevät ainoastaan töihin, muun ajan he viettävät muurein ympäröidyllä sisäpihalla, makuusalissa tai luokkahuoneessa, joka toimii myös ruokailutilana. Vankilan henkilökunta katsoo päältä, että työt tulevat tehdyksi, mutta eivät muuten juurikaan vietä aikaa heidän kanssaan. Ainoa inhimillinen kontakti tuntuu tulevan vapaaehtoisilta, joita onneksi vankilalla on ollut lähes tauotta. Tosin vapaaehtoiset ovat pääsääntöisesti länsimaalaisia naisia ja näillä pojilla on selvästi hirveä hinku tavata swahilia puhuvia miehiä joilta voi saada huomiota ja jotka ymmärtävät paremmin heidän kulttuuriaan ja elämäänsä. Ikinä vankilalle mennessään ei tiedä monta lasta siellä on, sillä poikia pääsee vapauteen tai uusia tipahtelee vankilalle epäsäännöllisen säännöllisesti. Pojat tekevät vankilalla rannekkeita, joita me vapaaehtoiset myymme eteenpäin. Näillä rahoilla me hommaamme pojille vaatteita ja kenkiä rikkoutuneiden tilalle, leipää sekä esimerkiksi uudet vesihanat vuotavien tilalle.

Tälläisiä rannekkeita pojat valmistavat ja myyvät. Kapeammat ovat yhden euron ja leveämmät puolitoista euroa. Vink Vink!

Nyt takana on kolme päivää vankilalla. Pojat ja tyttö alkavat käymään tutuiksi ja he kaikki ovat ihan mahtavia. He ovat kilttejä ja kohteliaita ja heillä on (ainakin ulkopuolisen silmään) hyvä ryhmähenki. He pitävät huolen itsestään, mutta myös pienemmistään ja kaikesta tehdään aina tarkka tasajako. Itse hyppäsin TVL-talon neljän fysioterapeuttiopiskelijan mukaan vankilalle. He olivat työskennelleet vankilalla puolitoista viikkoa ennen minun töiden alkamista ja tänään vapaaehtoisten joukkoon liittyi myös Australialainen opettaja. Pojat rakastavat musiikkia ja tanssia ja näyttävät tanssiessaan hetkeksi unohtavan missä he ovat. Tässä oli vain nopea pintaraapaisu vankilan elämään. Näinä muutamana päivänä oma maailmani on järkähdellyt niin hyvässä kuin pahassakin ja ensimmäiset itkut tuli itkettyä jo perjantaina. Huh! (Tuija)

Tähän viisauteen on hyvä lopettaa. Tämäkin löytyi vankilan seinältä. Maailma on luokkahuoneeni, opin uutta joka päivä, jokainen jonka tapaan on opettajani. -Craig Harper-

Jambo, Tanzania!

Matkaan on päästy noin vuoden suunnittelun jälkeen! Viimeiset muutama päivä ennen lähtöä oli tosi rankkaa hyvästellä läheiset ihmiset. Oli samalla kiva huomata kuinka paljon on ympärillä sellaisia tärkeitä ihmisiä joiden luota on vaikea lähteä ja kuinka paljon tsemppiviestejä sekä matkatoivotuksia saatiin lähtöä edeltävinä päivinä. Terveisiä teille kaikille. <3

Perille meidät lennätti KLM.

Kokonaisuudessaan matkamme Suomesta Tansaniaan kesti 19 tuntia automatkat mukaanlukien. Lentokoneesta ulos astuessaan vastassa oli trooppisen lämmin ilma sekä ympärillä oleva pimeys. Olo oli epätodellinen, mutta innostunut. Ensimmäisen päivän aamuna heräsimme ihmetellen, missä sitä oikein ollaan. Ikkunasta kuuluvat äänet, kuten autot, naapurin kanatarha sekä pihalla asustelevat kukko ja aasi olivat ajoittain pitäneet meitä hereillä yön aikana. Ensimmäisen päivän aikana vain kurkattiin portista ulos, eikä vieläkään oikein ollut käsitystä siitä mihin oikein ollaan tultu, kun ympäristöstä ei ollut mitään hajua. Kohokohta päivästä oli se, kun tajusimme Kilimanjaron takapihaltamme. Siinä se vain oli. Aivan kuin taivaalle olisi piirretty vain kuva vuoresta. Sen jälkeen vuorta ei ole näkynytkään pilvien peittäessä sen. Sää on ollut pilvinen nämä kaksi ensimmäistä päivää ja aurinko on vain pilkahdellut, mikä on varmasti pelkästään hyvä asia meidän vaalealle ihollemme.

Kilimanjaro ilmestyi kuin tyhjästä pilvien hälvetessä. Tuonne Suvi on lähdössä kiipeämään parin viikon päästä.

TVL-talon pihapiirissä asustaa vapaaehtoisten lisäksi Punda (aasi), Paka (kissa), Mbwa (koira), Kolme kobea (kilpikonnaa) ja pari kukua (kanaa). Lisäksi on bongattu myös joku liskoeläin sekä erikoisia lintuja. Äänimaailma täällä on ihan uskomaton, kuin luonto-ohjelmasta ja välillä ulkona tuoksuu ihanasti kukkasille, välillä tien toisella puolella sijaitsevalle kanalalle tai poltetuille roskille.

TVL-talon pihapiiri.

Punda! Tää tyyppi on ihana!

Suomesta tuotu ruisleipä kohtasi Tansanialaisen veitsen, mutta onneksi suomesta tuli jo viesti, että uusi veitsi lähetetään kyllä, mutta leipää ei tule muuttaa! Kiitos vielä Terolle leivästä.

Heti maanantai-aamuna alkoi swahilin kielen opiskelu. Kieltä ja kulttuuri opiskellaan yhteensä kolme päivää, jonka jälkeen lähdetään tahoillemme työelämään. Swahilia on tarpeen osata ainakin perusteet, sillä pääosa asiakkaista joiden kanssa työskennellään ei puhu englantia. Täällä on myös tärkeää osata tervehtiä ihmisiä, sekä vastata täysin vieraiden ihmisten tervehdyksiin kaupungilla kulkiessa. Tässä meitä avustaa TVL.n puolesta Clever Perfect (kyllä, ihan oikea nimi!) joka on ollut kullan arvoinen nämä kaksi ensimmäistä päivää. Hyvää vetoapua ovat myös tarjonneet neljä muuta vapaaehtoista, jotka ovat olleet talossa jo kaksi kuukautta.  Swahilin kieltä olemme harjoitelleet kiittämällä ja tervehtimällä dadoja, eli siskoja, jotka hoitavat meille älyttömän hyvää ruokaa joka päivä pöytään.  Lisäksi talolla työskentelee erilaisissa tehtävissä useampi ihminen, jotka eivät vielä ole tulleet niin tutuiksi meille.

Tiistaina päivämme alkoi Cleverin vetämällä kaupunkikierroksella Moshin keskustaan. Matka taittui daladalalla, eli paikallisella pikkubussilla. Kyseessä ei kuitenkaan ole Suomesta tuttu suuri kulkuväline, vaan esimerkiksi Toyota Hiace, johon ahtautuu ihmisiä kuitenkin lähes yhtä paljon, kuin tavalliseen suomalaiseen bussiin. Henkilökohtainen tila oli siis toden teolla koetuksella. Kyyti oli hurjaa; teiden kuntoon nähden vauhti oli kova, mutta tunnelmaa toi daladalassa soinut afrikkalainen räppi :D Pyrimme tallentamaan GoProlla tämän wild riden, kunhan keksimme tavan, jolla kameran saa piiloon röyhkeiden käsien ulottumattomiin.

Shanti Town Road, kotikatumme.

Kuljimme daladalapysäkille kävellen. Lyhyehkön matkan aikana ero ”paremman” ja ”huonomman” alueen välillä oli kuin terävällä veitsellä leikattu. Yhtäkkiä suuret tontit ja siistit rakennukset muuttuivat hökkelimäisiin rakennuksiin, pieniin kojuihin ja poltettuihin roskakasoihin. Näky oli säväyttävä. Ihmiset tuntuivat kuitenkin iloisilta ja energisiltä. Kädet nousivat tervehdykseen ja lapset vilkuttivat huutaen ”mzunga”, eli valkoinen henkilö.

Huikean daladalakyydin jälkeen saavuimme keskustaan. Väki lähes räjähti ulos autosta, niin täysi se oli. Vaikka matka oli lyhyt, oli tukeva maa jalkojen alla ilo tuntea :D Lähdimme kulkemaan katuja Cleverin esitellessä tärkeimpiä paikkoja, kuten rahanvaihtopisteen, automaatit, marketin ja suosituimmat liikkeet paikallisten matkamuistojen ostoon. Saimme paljon katseita osaksemme, moni pikkukauppojen sisäänostaja yritti saada meidän liikkeeseensä ostoksille ja Cleverin luona kävi paljon hännystelijöitä; myöhemmin kuulimme, ettei hän edes tuntenut kaikkia, mutta tuttavallinen lähestyminen tuntemattomia kohtaan on paikallinen tapa. Boom, suomalainen erakkomaiseen kaupunkikäyttäytymiseen tottunut mieli oli kuin puulla päähän lyöty.

Kokonaisuudessaan kaupunkimatka löi kulttuurishokin ensimmäisen vaihteen silmään. Suomessa oli tottunut kulkemaan jopa pimeällä puhelin korvalla ilman, että tarvitsee pelätä sen röyhkeää varastamista. Moshin katukuvassa väen paljoudessa näkyneet sotilaat konekiväärein ja katukauppiaiden kirjava valikoima vanhoja matkapuhelimia, kelloja ja kenkiä sai kymiläiseen, autiohkoon katukuvaan tottuneen melko hämilleen. Retkellä sai myös ensimmäisen maistiaisen siitä, miltä tuntuu olla erilainen valtakulttuurin keskellä. 

Kävimme myös ihan kolmestaan tutustumassa kymmenen minuutin kävelymatkan päässä sijaitsevaan lähikauppaan. Isomman tien vartta kulkiessa läheltä hurjaa vauhtia ajavat autot ja bodabodat, eli mopotaksit vähän jännittivät. On syytä pitää laukusta tiukasti kiinni ja pientareen puolella, ettei vierestä ajava bodaboda nappaa sitä ohiajaessaan. Kaikesta alkujännityksestä huolimatta olo on levolllinen ja elo täällä on aika turvaisaa kun muistaa välttää turhia riskejä. Nyt on aika rauhoittua ja vetäytyä sulattelemaan päivän kokemuksia.

Lala salama, eli hyvää yötä!