Ensimmäiset työpäivät

Torstaina 17.12. suuntasimme ensimmäistä kertaa työharjoittelupaikkoihimme. Tuija lähti työpaikkaansa lastenvankilaan (Mahabusu ya Watoto) neljän TVL:n talolla asuvan opiskelijan kanssa, jotka olivat olleet vankilalla töissä jo hyvän aikaa. Venla ja Suvi lähtivät Cleverin mukana tutustumaan omaan työharjoittelupaikkaansa Raun päiväkotiin (Rau Daycare Center). Tunnelma oli jännittynyt ja odottava, kun kohtasimme työpaikkojemme henkilökunnan ja lapset sekä nuoret ensimmäistä kertaa. Ennen ensimmäisien päiviemme kuvaamista valotamme hieman työpaikkojemme taustoja.

Raun päiväkoti sijaitsee Moshissa Raun alueella, ja se on perustettu vuonna 2009. Päiväkodin tavoitteena on antaa alueen lapsille turvallinen hoitoympäristö ja tarjota heille (usealle lapselle päivän ainoat) ateriat kahdesti päivässä. Päiväkodin toiminnan mahdollistaa Sama Aurinko ry:n kummitoiminta, ja yhdistys onkin turvannut aiemmin päiväkodin vaakalaudalla olleen tulevaisuuden. Tällä hetkellä päiväkodissa on 31 lasta, jotka ovat iältään 3-6 -vuotiaita. 3-4 -vuotiaat ovat omalla puolellaan, ja 5-6 -vuotiaat omallaan opetuksen aikana. Ruokailu- ja leikkituokiot ovat yhteisiä. Päiväkoti työllistää yhteensä viisi naista. 

Päiväkodin tavallinen päivä sisältää opetusta, leikkiä, ulkoilua, ruokailut ja päiväunet. Jokaiselle päivälle on oma opeteltava aiheensa; esimerkiksi torstaina opiskellaan swahilia ja perjantaina opiskellaan numeroita.  
Raun alue on köyhää ja HIV-tilastot ovat korkeat. Valitettavasti myös moni alueen lapsista kantaa virusta.

Saavuimme päiväkodille opetustuokion aikana. Lapset vilkuilivat uteliaina valkoisia tulokkaita, mutta jaksoivat keskittyä swahilin tehtäviinsä. Henkilökunta otti meidät vastaan iloisesti tervehtien. Istahdimme luokkahuoneen seinustalle, eikä aikaakaan, kun opettaja ohjasi lapsia luoksemme tarkistamaan taululle kirjoitetuttuja mallisanoja. Lapset tulivat luoksemme rohkeasti ojentaen opiskeluvihkonsa syliimme tarkistettavaksi. Kielimuurista huolimatta lapset ymmärsivät nopeasti virheelliset sanat, joita osoitimme, ja siirtyivät tunnollisesti korjaamaan virheensä. Täysin oikeiden vastausten jälkeen toteamamme "nzuri" - hyvä - nostatti ylpeän mutta ujon hymyn lasten huulille.

Opetustuokion jälkeen lapsille jaettiin ateria. Lapset istuivat kiltisti odottamaan luokkahuoneen seinustoille henkilökunnan jakaessa ruokalautaset heidän eteensä. Ruokarukouksen jälkeen syötiin, ja astiat palautettiin. Kaikkien syötyä alkoi leikkituokio, johon Venla ja Suvi (joskin flunssan vuoksi vajaakuntoisena) osallistuivat tuokioon. Lapset ottivat meidät avosylin vastaan tuokioonsa. Suvin tatuoinnit kiinnittivät paljon huomiota lasten tunnistaessa käsivarteen tehtyjä mustetaideteoksia. (Suvi ja Venla)

Mahabusulla eli lastenvankilalla on tällä hetkellä 13 nuorta. Joukossa on 12 poikaa ja yksi tyttö. (Tyttö on pääsemässä juuri pois, niin puhun sen takia pojista) Nuorin on 12-vuotias ja pari vanhinta ovat 17-vuotiaita, loput luonnollisesti siltä väliltä. Osa pojista on napattu kaduilta, mutta osalla on perheet. Lastenvankila on niinsanottu tutkintavankila, jossa lapset odottavat tuomioitaan.  Yleensä pojat viettävät siellä pari kuukautta, mutta pisimmillään aika voi venyä yli vuoteen. Poikien kouluosaaminen vaihtelee paljon nollasta ylöspäin. Osa on jo aika fiksuja, lähtökohdat elämälle vain ovat osalla todella huonot. Myös englannin kielen taito vaihtelee paljon. Onneksi joukossa on yksi poika, joka osaa englantia sujuvasti ja tulkkaa kaiken opettamamme muille lapsille. Pojat tuntuvat olevan hyvin tiedonjanoisia ja innokkaita oppimaan, mutta vaikeaa opetuksesta tekee juuri lasten ja nuorten niin erilainen taso.

Vankilan liitutaululle ilmestyy välillä toinen toistaan hienompia piirrustuksia tai tekstejä.

Vankilalla pojat tekevät itse ruokansa ja hoitavat pientä maatilkkua sekä puutarhaa ja siivoavat. Puutarhaan he pääsevät ainoastaan töihin, muun ajan he viettävät muurein ympäröidyllä sisäpihalla, makuusalissa tai luokkahuoneessa, joka toimii myös ruokailutilana. Vankilan henkilökunta katsoo päältä, että työt tulevat tehdyksi, mutta eivät muuten juurikaan vietä aikaa heidän kanssaan. Ainoa inhimillinen kontakti tuntuu tulevan vapaaehtoisilta, joita onneksi vankilalla on ollut lähes tauotta. Tosin vapaaehtoiset ovat pääsääntöisesti länsimaalaisia naisia ja näillä pojilla on selvästi hirveä hinku tavata swahilia puhuvia miehiä joilta voi saada huomiota ja jotka ymmärtävät paremmin heidän kulttuuriaan ja elämäänsä. Ikinä vankilalle mennessään ei tiedä monta lasta siellä on, sillä poikia pääsee vapauteen tai uusia tipahtelee vankilalle epäsäännöllisen säännöllisesti. Pojat tekevät vankilalla rannekkeita, joita me vapaaehtoiset myymme eteenpäin. Näillä rahoilla me hommaamme pojille vaatteita ja kenkiä rikkoutuneiden tilalle, leipää sekä esimerkiksi uudet vesihanat vuotavien tilalle.

Tälläisiä rannekkeita pojat valmistavat ja myyvät. Kapeammat ovat yhden euron ja leveämmät puolitoista euroa. Vink Vink!

Nyt takana on kolme päivää vankilalla. Pojat ja tyttö alkavat käymään tutuiksi ja he kaikki ovat ihan mahtavia. He ovat kilttejä ja kohteliaita ja heillä on (ainakin ulkopuolisen silmään) hyvä ryhmähenki. He pitävät huolen itsestään, mutta myös pienemmistään ja kaikesta tehdään aina tarkka tasajako. Itse hyppäsin TVL-talon neljän fysioterapeuttiopiskelijan mukaan vankilalle. He olivat työskennelleet vankilalla puolitoista viikkoa ennen minun töiden alkamista ja tänään vapaaehtoisten joukkoon liittyi myös Australialainen opettaja. Pojat rakastavat musiikkia ja tanssia ja näyttävät tanssiessaan hetkeksi unohtavan missä he ovat. Tässä oli vain nopea pintaraapaisu vankilan elämään. Näinä muutamana päivänä oma maailmani on järkähdellyt niin hyvässä kuin pahassakin ja ensimmäiset itkut tuli itkettyä jo perjantaina. Huh! (Tuija)

Tähän viisauteen on hyvä lopettaa. Tämäkin löytyi vankilan seinältä. Maailma on luokkahuoneeni, opin uutta joka päivä, jokainen jonka tapaan on opettajani. -Craig Harper-